Elinkaarimalli – se on viisautta

(Paikallislehti Inarilaisessa 29.8.2018 julkaistu kolumni)

Inarin kunnanvaltuusto päätti viime torstaina yksimielisesti siitä, että Ivalon koulukampuksen rakentamista valmistellaan elinkaarihankkeena. Jatkovalmisteluihin päätettiin varata lisää 100 000 euroa aiemmin varatun sadan tonnin lisäksi.

Elinkaarimallin toteutus tarkoittaa, ettei kunta itse rakenna uutta koulua, vaan sen tekee yksityinen toimija, joka myös vastaa uuden kiinteistön ylläpidosta pitkän sopimuskauden ajan. Kunta kiinteistön käyttäjänä maksaa käytöstään vuotuista, sovittua palvelumaksua.

Elinkaarimalli on julkisella sektorilla erilaisissa rakentamisissa pitempään käytössä ollut hankintamalli, jollaista kokeiltiin Yhdysvalloissa jo 1980-luvulla ja joka sittemmin on otettu käyttöön erilaisina versioina useimmissa teollisuusmaissa. Viime aikoina Suomessa lähes kaikki koulurakentamiset on toteutettu elinkaarihankkeina.

Inarin kaltaiselle, taloudeltaan varsin pienelle kunnalle ison hankkeen toteuttaminen näin on viisautta, koska sillä vältetään mittava, kerrallinen lainanotto sekä erityisesti minimoidaan kunnalle syntyvät kiinteistöriskit ja varmistetaan rakennuksen kunnon säilyminen pitkällä aikavälillä.

Osasin odottaa valtuustolta yksimielistä linjausta, vaikka vielä joku vuosi sitten kunnanhallituksessa ollessani sain kuulla ideologista jupinaa ”kunnan oman rakentamisen” puolesta. Velkaa ei silloin pelätty, koskapa kyllähän veroilla ja yhtiöosingoilla niitä hoideltaisiin. Tällaista keskustelua käytiin ikäihmisten uusien palvelukeskuspaikkojen hankinnan yhteydessä, kun noiden paikkojen rakennuttajaksi ja tarjoajaksi oltiin sopimassa yksityistä toimijaa.

Nyt kunnanjohtaja Toni K. Laine saattoi perustella koulukampuksen yksityistä rakennuttamista jo suorasanaisesti sillä, ettei Inarin kunnalla ole suuren uudisrakennushankkeen edellyttämää suunnittelun ja rakentamisen osaamista. Siispä nyt asiantuntijakonsultit suunnittelevat ja sen jälkeen rakennuttaja- ja ylläpitäjäorganisaatiot toteuttavat. Toki tuossa suunnitteluvaiheessa käyttäjän eli kunnan omilla suunnittelu- ja ohjausryhmillä on oma roolinsa.

Kun Ivalon koulukampushankkeessa pyritään katsomaan viisaasti tulevaisuuteen, joutuu tässä yhteydessä katsomaan jälkiviisaasti myös hieman menneisyyteen. Eikä edes jälkiviisaasti, eikä niin pitkällekään taaksepäin.

Samalla kun valtuusto nyt siis päätti uuden kouluhankkeen toteutustavasta, käytiin taustalla supinaa Inarin kirkonkylän yhtenäiskoulun ja siihen liittyvän ”monitoimikombinaatin” tilanteesta. Sen teki ajankohtaiseksi juuri julki tullut uusin vesivanhinko, joka kasteli koulun ruokalan ja sen seinänaapurina olevan päiväkodin tiloja. Ruokala jouduttiin sulkemaan ja osa päiväkodin toiminnoista sovittamaan ja siirtämään toisaalle kuivattelun ja korjaustöiden tieltä.

Kun olin aiemmalla valtuustokaudella kunnanhallituksen asettamassa sisäilmatyöryhmässä, kävimme silloinkin Inarin päiväkodilla ja samassa monitoimitalossa olevissa terveysaseman tiloissa. Erilaisten oireilujen ja ongelmien historia tuossa talossa on jo pitkä, joutuihan siitä muuttamaan ennen kunnan tuloa saamelaiskäräjät, jonka työntekijöitä kaiketi ihan sairastui syyepäilyjen kohdistuessa kiinteistöön. Kunnan teettämän remontin jälkeen esiintyneet ongelmat on paikannettu kai pääosin ilmastoinnin säätöongelmiin - tai ilmastointikanaviin remontin aikana jääneisiin rakennusvilloihin - ja niin edelleen. Noinkaan paljon erilaisia oireiluja - todettuja tai epäiltyjä terveyshaittoja - ei taidettu tarvita kun Törmäsen koulu oitis suljettiin?

Tällä kerralla Inarin koulun vesivahingon aiheutti virka-ajan ulkopuolella posahtanut vesiposti. Sitä oli käytetty paljon edellisenä päivänä kun kunnan kiinteistöyhtiön miehet pesivät koulun katoksia ja leikkialueita kesän ajan alueella asustaneiden porojen virtsoista ja kiinteistä ulosteista. Aika erikoinen tuo posahtaminen oli sikäli, että vastaava venttiilin hajoaminen kasteli vain jokin aika sitten Ivalon alakoulua. Olisiko ”kunnan omalle kiinteistöhuollolle” paikallaan antaa pieni vinkki kiinteistöjen vesivuotohälyttimistä, ehkä yleisemminkin valvontalaitteista, miksei vielä aitaamisista vastaavien vahinkojen ja pesupäivien välttämiseksi?

Varsin monta miljoonaa niellyt Inarin koulujen yhdistäminen ja remontointi on oiva esimerkki siitä, miten kunnalliseen rakentamiseen liittyy monesti teknisen osaamattomuuden ohella myös osaamatonta päätöksentekoa. Inarissahan yhtenäiskoulu mitoitettiin heti alkajaisiksi vain sadalle oppilaalle, jonka johdosta koulun toiminta isommalla ja todennäköisesti edelleen kasvavalla oppilasmäärällä on ahtauden takia ollut haasteellista.

No nyt Ivalon kohdalla ei ehkä tehdä vastaavia virheitä, mutta kunnan kehittyvimmän kylän huolestuttava tilanne väikkyy päättäjien edessä jo lähitulevaisuudessa.

Inarijärven puistohanketta ajetaan keplotellen

(Paikkallislehti Inarilaisessa 13.6.2018 julkaistu kolumni. Tuossa kirjoituksessa - kun puhun Inarijärven nykyisestä suojelusta - unohdin mainita sen itäisen osan kuuluvan erämaalailla suiojeltuun Vätsärin erämaahan. Sielläkään Inarin Luonnonystävien ei tarvitse pelätä hakkuita tai mökkirakentamista, ellei yhdistys tarkoita jälkimmäisellä kolttien oikeutta saada alueelle kalastus- ja metsästysmökkejä, samoin niitä voidaan hakea poronhoidon nimissä)

Jos laitat takaajana nimesi lainapaperiin ja huomaat myöhemmin nimesi tulleen kopioiduksi toisen – vielä isomman – lainan takaajan paikalle, miten tuota menettelyä nimitetään?

Tuo kysymys tuli mieleen kun kuunteli Inarin Luonnonystävien edustajien saatesanoja heidän luovuttaessaan Inarijärvestä kansallispuistoa vaativaa adressia Inarin kunnanvaltuustolle. Yhdistyksen puheenjohtaja Ilkka Roininen nimittäin aloitti kertomalla kansallispuistohankkeen olevan delegaatioon kuuluneen Harald Helanderin idea ja että 5.4.2011 avattuun Inarijärven erämaisuutta puolustavaan adressiin oli kertynyt yli 6700 allekirjoitusta, joista noin 1000 inarilaisilta. Vasta tämän jälkeen Roininen kertoi nyt luovutettavana olleesta kansallispuistoadressista, joka on avattu viime vuoden joulukuussa ja johon oli kertynyt 1057 allekirjoitusta, niistä (vain) 94 inarilaisilta.

Luonnonystävät siis keplottelee Helanderin hankkeessa myös toisella, Inarijärven säilyttämistä nykyisellään puolustaneella adressilla, jonka toinen alullepanija se kylläkin oli, mutta se toinen oli Inarijärvi-yhdistys, joka ei ole minkään kansallispuiston kannalla. Tiedän asian tarkoin Inarijärvi-yhdistyksen osalta, koska olen sen nykyinen puheenjohtaja ja olemme nimenomaan kannattaneet Inarijärven valtionmailla olevien rantametsien säilyttämistä kunnan päätöksillä, osayleiskaavalla, jonka lisäksi järveä itseään jo suojellaan valtakunnallisilla rantojensuojelu- ja Natura 2000 -ohjelmilla.

Minusta Inarin Luonnonystävät on sortunut ajamaan hanketta, joka vastoin lupauksia johtaisi Inarijärven erämaisuuden vähenemiseen ja nykyisen käyttökulttuurin loppumiseen. Kun Roininen kertoi valtuutetuille kuinka Inarijärvelle tarvittaisiin (vain) hoito- ja käyttösuunnitelma, mutta muutoin kaikki voisi jatkua entisellään, voi suurella varmuudella todeta tuon olevan tyhjää sanahelinää. Vai miten on käynyt meillä Lemmenjoella ja UKK-puistossa? Tai Utsjoella Kevon luonnonpuistossa? Kyllä paikallisten käyttöä ihan liikkumista myöten on rajoitettu alun lupauksista huolimatta.

Mitä Inarijärven hoitoon tulee, se on jo nykyisellään varmasti hoidetumpi ja seuratumpi kuin yksikään edellä mainitsemistani suojelualueista. Viittaan vaikkapa Inarijärven seurantaryhmään. Kunhan nyt Inarin Luonnonystävät, ympäristöministeriö ja käytännön toimintaa harjoittava Metsähallitus panostaisivat aluksi jo olemassa olevien suojelualueiden luonnon monimuotoisuuden turvaamiseen ja edistämiseen.

Se, mitä Inarijärvelle olisi luvassa tuli hyvin esille kansallispuistohanketta käsitelleessä Lapin Kansan uutisessa. Siinä ympäristöministeriön ympäristöneuvos Jukka-Pekka Flander kertoo kuinka kansallispuistot ”ohjaavat entistä selvemmin turistivirtoja” - eli ympäristövirkamies painottaa kehitystä, jota käsittääkseni Inarin Luonnonystävät ja sen liikkeelle saanut Helander ovat aiemmin karsastaneet. Flanderin luonnonsuojelulliset perustelut Inarijärvi-uutisessa ovat minusta erikoiset: Inarijärvellä sijaitsevat hänen mukaansa ”maailman pohjoisimmat mäntymetsät” ja lisäksi hän tuo esiin ”uudet kaivoshankkeet” sekä Jäämeren radan. Joudun kysymään miten Jäämeren rautatie vaikuttaisi Inarijärven erämaisuuteen tai sen ekologiaan?

Sen ympäristöneuvos Flander sentään toteaa, että kansallispuistohankkeen edistäminen vaatii kuitenkin paitsi luonnontieteellisiä perusteita, myös alueen asukkaiden voimakkaan tuen. Nykyään puistoja ei enää perusteta vastoin paikallisten tahtoa. Kun Inarin Luonnonystävät lupaa, ettei Inarijärvellä mikään muuttuisi puiston myötä, ympäristöneuvos toteaa kuinka ”mitään ei saa ilman mitään” eli että ”paikallisten täytyy haluta kansallispuisto ja sitoutua sen sääntöihin”.

Ja on nähty, että ne säännöt kirjoitetaan muualla kuin itse alueella.

Luonnonystävien puheenjohtajan mukaan kansallispuisto suojaisi Inarijärveä ”tempoilevalta maankäyttöpolitiikalta”. Kovin suurta tempoilua järven ja sen rantojen käytössä ei kyllä ollut havaittavissa. Hieman huumorilla voisi huomauttaa, että osayleiskaavoitustakin on tehty pitkälti toista vuosikymmentä eikä vahvistettua valmista ole vieläkään. Sen verran vakavaa viestiä kunnan suuntaan tuosta ”tempoilusta” voisi esittää, että kunnan kannattaa jo luontoon painottavan imagonsa kannalta huolehtia noissa kaavoituksissa Inarijärven erämaisuuden säilymisestä.

 Hyvää yritystä jo edellisellä valtuustokaudella olikin kun Inarijärven osayleiskaavassa haluttiin säilyttää valtionmaiden rantametsien suojelurajaukset entisellään. Harmittavasti – ja minkähän taustatyön tuloksena - valtuuston päätöstä tulkittiin kuitenkin toisin kun kaavakarttaa merkintöineen piirusteltiin konsultin pöydällä lopulliseen muotoonsa. Niinpä vireillä on ollut valituksia ja hallinto-oikeus on kieltänyt niiden käsittelyn aikana kaavan täytäntöönpanon. Kunnan rantametsäkannan odotetaan toteutuvan myös vielä Inarijärveä koskevassa ja käsittelyä odottavassa Ivalon alueen osayleiskaavan osassa.

Nähdäkseni kunnan taholta Inarijärveen ja sen alueen maankäyttöön ei kohdistu nykyisen ajattelun vallitessa mainittavia uhkia. Jos ja kun sellaisia on, ne tulevat valtion erityisliikelaitoksen, Metsähallituksen, lyhyen tähtäimen tulossuunnittelusta.

Mutta se on kunta, joka Inarijärven aluetta kaavoittaa.

Liian pätevä ollakseen sopiva

(Paikkallislehti Inarilaisessa 3.5.2018 julkaistu kolumni)

Inarin kunnanvaltuusto valitsi 26.4. kunnalle uuden hallintojohtajan. Valituksi tuli 14 äänellä mielestäni pätevin sekä kaikin puolin osaava, ahkera ja topakka Mari Palolahti. Tämä allekirjoittaneelta harvinainen kehuryöppy perustuu niihin vuosiin, joina luottamushenkilönä, sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtajana ja kunnanhallituksen jäsenenä, tulin näkemään Marin työskentelyä sekä kunnan sisällä että sen ulkopuolella erilaisissa sosiaali- ja terveyshuollon maakunnallisissa ja valtakunnallisissa kuvioissa.

Valtuustossakin Palolahtea kehuttiin kahdessa puheenvuorossa, joista Ritva Savelan (sd) kehu oli kyllä myrkyllinen kuin kyyn suudelma. Hänen kehujensa tarkoitus oli estää Marin valinta esittämällä kuinka hänet lyhytnäköisesti oltiin vetämässä pois (hallintojohtajaksi) nykyisestä tehtävästään kunnan sosiaali- ja terveysjohtajana. Savela oli keksinyt kuinka Inari tarvitsi Marin vahvaa sote-osaamista tilanteessa, jossa oltiin menossa parhaillaan päätöksentekoa lähestyvään Juha Sipilän hallituksen sote-malliin, johonkin ehkä toiseen sote-malliin tai ei ollenkaan mihinkään uudenlaiseen sote-malliin. Savela kertoi esittävänsä koko SDP:n valtuustoryhmän kannan. Sen mukaan paras vaihtoehto virkaan hakeneista oli osa-aikaisuuden kautta eläkkeelle jäävää hallintojohtaja Pentti Tarvaista sijaistava henkilöstösihteeri-suunnittelija Anne-Marie Kalla. Viran kolmaskin potentiaalinen pätevä hakija, Pirjo Kyrö, on töissä kunnanvirastolla taloussihteerinä.

Kunnanhallituksen puheenjohtaja Jari Huotari (kok.) kuittasi Savelalle kunnanhallituksen nimenomaan pitäneen Palolahden yhtenä vahvuutena hänen vahvaa sote-osaamistaan. Huotari oli sikälikin oikeassa, että hallintojohtaja kunnanjohtajan sijaisena ja muutenkin tehtävässään on osallistunut ja osallistuu myös sote-valmisteluihin liittyviin asioihin.

Vaikka kaikki kalkkiviivoille päässeet kolme hakijaa olivat koulutukseltaan päteviä, ei liene kenellekään valtuutetulle ollut epäselvää Mari Palolahden nousu ykköseksi hänen vahvan kokemuksensa takia. Mari on pyörittänyt jo vuosia Inarin kunnan henkilöstöltään suurinta hallintokuntaa ja sen yli puolet kunnan talousarviosta olevaa budjettia.

Kun tuo edellä toeteamani on faktaa, jääkin kysymys miksei valintaa voitu tehdä kerrankin yksimielisesti? Vastauksia lienee useampia, mutta jos katselisin hieman taakseni kunnanhallitusaikaan, jolloin valittiin pariinkin kertaan kunnanjohtajaa ja olihan silloin muitakin valittavia, tulin käsitykseen, että jokin naurettava antipatia, sympatia tai silkka kateus saattavat ajaa ohi sen kunnan edun, jota poliittisten luottamushenkilöiden tulisi ajatella. En tiedä katselenko asioita kovin sovinistisin silmälasein, mutta monesti myös naisen valinta näyttäisi olevan naisille vastahakoisempaa kuin miehille.

Mari Palolahti sai lopulta käydyssä lippuvaalissa 14 ääntä, Anne-Marie Kallan saadessa kuusi ja Pirjo Kyrö viisi ääntä. Kaksi taustatietojen mukaan kokoomusryhmän valtuutettua jätti tyhjän vaalilipun. Heille ei siis kelvannut kukaan näistä tutuista hakijoista. Liian päteviä, liian naisia, tai sitten ei vaan sopivia?

Veikko Väänänen

Jäämeren ratahanke ja pohjoisen tulevaisuus

(Paikallislehti Inarilaisessa 4.4.2018 julkaistu kolumni)

Melkoisen heppoisin eväin on riennetty vastustamaan äskettäin julkistettua ja jatkoselvittelyyn lähtevää Jäämeren ratahanketta. Ratahan ilman muuta ja ihan ensiksi tuhoaisi saamelaiskulttuurimme – ja aivan takuulla sen perustana olevan saamelaisen poronhoidon? Näinhän on tietenkin käynyt esimerkiksi Pohjois-Ruotsin saamelaisalueella, jota raiteet malmijunineen ovat raiskanneet jo 1800-luvun lopulta saakka?

Entäpä sitten luonnonsuojelu? On ehditty jo nähdä Jäämeren radan uhkaavan Inarijärven erämaisuutta, jonka takia järvestä tulisi perustaa kiireimmin kansallispuisto. Huvittavaa tässä vetoamisessa on ollut, että radan vastustamiseen, uuden kansallispuiston kannattamiseen ja ”koskemattomien erämaiden” puolustamiseen halutaan värvätä mukaan matkailu. Siis se elinkeino, jonka on pelätty tuovan massaturismia Inarin luontoa ja juuri Inarijärveä pilaamaan? Ehkä ne lomakaupungit Inarijärven rannoille sopivatkin paremmin kuin järveä näkymättömissä kiertävä rautatie?

Ja vielä nähdyt ja kuullut taloudelliset ja poliittiset perustelut? Jäämeren radan on jo pelätty edistävän Inarin jo loppumassa olevien metsien hakkuita ja mahdollisten malmivarojen hyödyntämistä. Se olisi katastrofi? Toisaalta on vähätelty radan merkitystä Suomen huoltovarmuuden turvaamisessa mahdollisessa kansainvälisessä ja Suomen eteläisen meriyhteyden katkaisevassa kriisissä. Joidenkin mielestä taloudellisesti ja poliittisesti järkevämpää olisi avata pohjoiseen sulasatamaan johtava rautatieyhteys Venäjän Kantalahden kautta – siis Murmanskiin.

Ihan omaa raidettaan Jäämeren radan vastustamisessa ajavat vanhat pierut eli aiemmissa liikennevisioissaan pettyneet poliitikot. Kyllä Kuttura-Repojoki maantie ja edelleen poikittaisyhteys ties minne länteen olisi sittenkin ollut Kirkkoniemen rataa järkevämpi – ja halvempikin?

Tämän päivän tilanteessa Jäämeren rata tuntuu kyllä vähemmän järkevältä hankkeelta, mutta miten mahtaakaan olla tilanne jo nykyisten sukupolvien eliniän aikana – ja kun se Koillisväylä lainehtii? Miten on käynyt poronhoidon tilanteessa, jossa ekologia ja eettisyys sekä niihin liittyvä tietoisuus ja tiedon levittäminen syövät pohjaa yleisesti lihansyönniltä ja lihantuotantoon liittyvältä luonnon köyhdyttämiseltä? Ehkä tuolloin Inarinkin kosteusvaurioita potevassa, tänään vielä paperilla olevassa koulukampuksessa lapset ruokailevat popsien ekologisesti ja eettisesti kestävämmin torakoita – tai mitä sirkkoja ne nyt ovatkaan? Ilmastomuutoksen uhkat poronhoidossakin lienee muutoin jo tiedostettu.

Elääkö Inari tuolloin enää matkailusta? Ainakaan yhtä voimallisesti kuin tämän päivän visiot antavat olettaa? Ehkä joku on pannut jo merkille kuinka ilmastonsuojelu ja se yleinen ekologisuus on iskemässä pian lentoliikenteeseenkin. Erilaiset lentoverot ja mitkä tahansa vielä keksimättömät liikkumista kallistavat maksut ovat jo lähivuosikymmenenä todellisuutta. Onko kohta kiinalaisillakaan varaa matkustaa tänne pohjoiseen vai onko somessa löydetty jo jokin mielekkäämpi kohde tai tapa viettää lomia? Ovatko porot ja revontulet enää kantavia matkailun vetonauloja?

Mitä tehdään pohjoisen metsille, jotka kasvavat tuossa nykysukupolvien aikajanan lopulla samaa tahtia kuin nykyisin etelässä? Koska puusta on jo kehitetty monenlaisia uusia käyttötapoja ja -materiaaleja ja ehkä sitä jossain sirkkaleivän pohjana tulevaisuudessa jo syödäänkin, on metsien hyödyntäminen hyvinkin ihmisiä elättävää tulevaisuutta.

Ja sitten ne kaivokset! Ovatko Viiankiaava ja muut Lapin myönteiset kaivoskokemukset tulevaisuudessa lämmittämässä ilmapiiriä kaivosten perustamiselle myös pohjoisempana? Kaivostoiminnan ympäristövastuiden kehittäminen yhdessä siitä saatujen työpaikka- ja verotulojen kanssa voi avata Inarinkin kallioperän perusteellisemmille tutkimuksille ja hyödyntämiselle.

Jäämeren radan kaltaisten suurhankkeiden kohdalla pitää katsoa – ja toki jossain jo katsotaan – tulevaisuuden horisonttiin. Toisaalta on kai luonnollista ja tavallista katsoa maailmaa myös vain siitä oman saunan räppänästä. Samalla kun pohdimme saisiko ratahankkeen vastustamisella kenties ajettua omaa ajankohtaista asiaansa nytkäyksen eteenpäin, tai kenties option tuleviin taloudellisiin korvauksiin, voimme muistaa (vanhempi siihen pystyy) tai muuten tiedostaa millainen maailma oli 50, 70 tai sata vuotta sitten. Samat ajat tulevaisuuteen päin ja eletään todella eri maailmassa kuin tänään.

Jos koettaisin kantaa korteni Jäämeren ratahanketta kyseenalaistavien kekoon, kiinnittäisin huomiota tuohon kriisiajan huoltovarmuusajatukseen. Ja siihen miten radan linjaus vaikuttaisi Inarin ja Ivalon asemaan sotilaskartoilla. Nimittäin mistäpä muualta tuo huoltorata olisi tehokkainta posauttaa poikki kuin merkittävimpien vesistösiltojen paikoista. Ihan lähitulevaisuutta ajatellen voisin kuitenkin koettaa pahoittaa mieleni siitä 400 kilovoltin Norjan voimalinjasta, jolle varataan käytävää tekeillä olevassa uudessa Pohjois-Lapin maakuntakaavassa - ja joka linja mahdollistaa muun muassa tuulivoimapuistojen pystyttämisen vaikkapa Utsjoen tai Inarinkin tuntureille.

Mutta jospa ne tulevaisuuden junalla tulevat ekomatkailijat pitävätkin niistä tuulivoimaloista enemmän kuin uuvuttavista tunturilakeuksista?

Veikko Väänänen

Kolttien asuttaminen ja tukeminen jäi pysyväksi

(Paikallislehti Inarilaisessa 21.2.2018 julkaistu kolumni)

Kun jokin aika sitten näkyi netissä uutisia, joiden mukaan saamelaiskäräjien kolttaheimoon kuuluva puheenjohtaja oli valitellut jollain YK-foorumilla Suomen kohdelleen huonosti saamelaisia, kuulin kysyttävän noinkohan todella on. Valittelijan henkilöstä johtuen vastakritiikki painottui tietenkin viime sotien rajansiirron jälkeen Suomen nykyiselle alueelle siirtyneisiin – ei siis siirrettyihin – kolttiin.

Kun vielä verrokkeina on muistettu niin ikään entisiltä kotiseuduiltaan siirtyneiden karjalaisten ja tietenkin sodan runtelemien rintamamiesten kerta-asuttamiset, moni ihmetteli kuultua ja nähtyä valittelua.

Sotien jälkeisen asuttamisen välivaiheen jälkeen kolttien lopullinen asuttaminen Inarissa Nellimin, Keväjärven ja Sevettijärven-Näätämön -alueille tapahtui vuonna 1949. Ensimmäinen laki kolttien asuttamisesta annettiin vuonna 1955, jonka jälkeen lakia on uudistettu viimeksi vuoden 1995 lailla (253/1995). Kolttalain tavoitteeksi on yhä tuolloin kirjattu ”edistää kolttaväestön ja -alueen elinolosuhteita ja toimeentulomahdollisuuksia sekä ylläpitää ja edistää kolttakulttuuria”.

Jo Petsamon aikoina koltat olivat olleet Suomen valtion huomion ja tukitoimien kohteena, osin useiden alojen tutkijoidenkin vedottua ”Suomen intiaanien” pelastamiseksi vuoden 1920 tehdyn Tarton rauhan rajan halkaistua jo aiemmin kolttien aluetta. Tuolloin valtion tuella vuonna 1927 rakennettiin muun muassa kolttien vuotuismuuton kannalta tärkeä uusi talvikylä, Suonikylä, joka sekin siis jäi seuraavan rajanvedon itäpuolelle. Talvikylään rakennettiin oma koulukin, jossa annettiin suomenkielistä opetusta.

Koska mistään ei tuntunut löytyvän valmista selitystä saati perustelua sille, miten kolttien asuttamislaista tuli muodostuneeksi yhä edelleen asuttamiseen ja avustamiseen viittaava erityislaki, kysyin tästä koltta-asioista vastaavasta maa- ja metsätalousministeriöstä. Tuota perustelua ei sieltäkään löytynyt, mutta muutoin vastaus oli selkeä ja antaa virallista tietoa lain nykyisestä soveltamisesta sekä kolttien hyväksi tapahtuvan tulonsiirron mittakaavasta.

Maa- ja metsätalousministeriön mukaan vuoden 1955 kolttalain mukaisten tukitoimien lisäksi on niitä sittemmin tapahtunut myös vuonna 1969 säädetyn porotilalain yhteydessä säädetyn kolttien maanjärjestelylain nojalla. Nuo lait kumottiin vuoden 1984 kolttalailla (611/1984) ja sekin laki on kumottu siis tuolla vuoden 1995 kolttalailla. Sitäkin on vielä muutettu vuonna 2015 siten, että kolttien harjoittamien elinkeinojen investointituki myönnetään nykyisin porotalouden ja luontaiselinkeinojen rakennetuista annetun lain (986/2011) mukaisesti. Kolttalain perusteella myönnetään siten enää palvelutuki, kolttien asianhoidon kulujen korvaaminen, tuki koltta-alueen kalavesien kalanistutuksiin sekä tuet kolttien asuinrakennusten rakentamiseen.

Maa- ja metsätalousministeriön selvityksen mukaan kolttalain soveltamiseen vuonna 2017 käytettiin 240 000 euroa. Tästä summasta kului 90 000 kolttien asiainhoitoon eli kolttien luottamusmiehen ja hänen sihteerinsä sekä kolttaneuvostojen kuluihin, mukaan lukien luottamusmiesvaali, toinen 90 000 euroa kolttien palvelutukeen eli käytännössä tukeen kolttakulttuurisäätiölle sekä 60 000 euroa koltta-alueen kalavesien hoitoon. Tuon 240 000 euron lisäksi maatilatalouden kehittämisvaroista myönnettiin noin 125 000 euroa avustuksina kolttalain mukaiseen rakentamiseen.

Kolttien asuttamista ja tukemista koskevien lakien lukeminen antaa vastaukset niihin käytännön asioihin, joissa lait sekä auttavat että toisaalta sitovat taloudellisin velvoittein tukien saajia.

Koltta-alueella asuvalla koltalla on tällä alueella sijaitsevilla valtion maa- ja vesialueilla ilman eri korvausta lain mukaan oikeus 1) käyttää omaa polttopuutarvetta varten valtion metsissä olevaa maapuuta ja kuivaa puuta, ei kuitenkaan rakennuspuuksi kelpaavaa puuta; 2) saada välttämättömiin tarpeisiin metsähallintoviranomaisen osoituksen mukaan määrätyiltä paikoilta rakennus-, poltto- ja muuta kotitarvepuuta sekä rakennus- ja muuta kotitarvetta varten soraa ja täytemaata; 3) sijoittaa metsähallintoviranomaisten luvalla poro-, metsästys- ja kalapirttejä, kalakellareita ja varastosuojia tarvittaville paikoille; 4) pitää venevalkamia ja kalastusvälineiden kuivatuspaikkoja ilman erityistä lupaa; 5) laiduntaa karjaa sekä koota sille heinää, lehdeksiä, järviluhtaa ja -kortetta sekä metsähallintoviranomaisen luvalla myös jäkälää; 6) kunnostaa metsähallintoviranomaisten luvalla peltoa, niittyä ja laidunta; 7) sekä harjoittaa kalastusta valtion vesialueilla.

Lain tarkennuksena todetaan, että esimerkiksi kala- tai metsästyspirtin sijoittamiseen saatavan luvan ehtona on, että rakennuksen sijoittaminen on tarpeen koltan ja hänen perheensä omassa taloudessa käytettäväksi tarkoitettujen elintarvikkeiden saamiseksi. Näinpä voisi katsoa, että kotitarvekalastusta ja/tai -metsästystä harjoittava kolttakin on mökkiinsä oikeutettu?

Veikko Väänänen

Saamettuminen – yhdenlaista ”finnlandisierungia”

(Paikallislehti Inarilaisessa 10.1.2018 julkaistu kolumni)

Suomalaista kyyristelyä on pitänyt vuosikymmenten varrella eräänkin kerran ihmetellä. Enkä tarkoita pelkästään jotain realiteettien pitkälle sanelemaa, itävaltalaisten pilkkakirveiden lanseeraamaa ja myös selkämme takana itään heristelevien lähinaapurien vinoilemaa finnlandisierungia, suomettumista.

Tarkoitan suomalaista jonkinlaista reppanaa pyrkimystä näyttää olevamme joitain meitä parempia; sivistyneempiä, kansainvälisempiä, oikeudenmukaisempia ja humaanimpia. Iäksi on mieleeni jäänyt taannoisen EU-neuvotteluvaltuuskunnan puheenjohtajan, ministeri Pertti Salolaisen siirappinen puheenvuoro, kun heilutimme häntäämme Euroopan unionille, siihen liittyneenä. Että lupasimme ministerin suulla olla unionin mallioppilas! Eikä tuo lupaus ollut lopulta edes huumoria.

Koska osa meistä suomalaisista ei ole tullut puusta alas vapaalla pudotuksella, vaan on siellä yhä tai ehkä laskeutumassa verkkaisemmin, ovat nuo maassa olijat nähneet aiheelliseksi opastaa mokomia viipyileviä juntteja. Olikohan niin, että Lenita Airiston määräyksestä ainakin miesten piti välittömästi vaihtaa ne virttyneet urheilusukkansa eurooppalaisten uroiden tummiin nauhasukkiin.

SUKKIA PITEMMÄLLE on menty sittemmin monenlaisissa pyrkimyksissä päästä Suomen 0,07 prosentin väestömäärällä maailman kärkimaaksi – tai ainakin kärkimaiden kastiin. Suomi on maailman vakain, vapain (Ruotsin ja Norjan ohella) ja turvallisin maa. Toisin kuin kansalaiset usein kokevat, Suomessa on myös jonkin kansainvälisen indeksin mukaan maailman paras hallinto. Suomi on Tanskan ohella maailman paras maa ihmisten perusoikeuksien suojelemisessa. Rikkaista maista Suomi on kolmanneksi kehitysmyönteisin köyhiä maita tukevien politiikkatoimien vertailussa.

Kun pitää pienikasvuisena ja vääränlaiset sukat jalassa sinnitellä isoisten joukossa, koettaa jopa opettaa maailmaa vaikkapa ihmisoikeusasioissa ja jaksaa yhtenä EU:n suurimpana nettomaksajana suhteessa bruttokansantuloonsa, ollaan hyvin varuillaan pitämässä kiinni asemien säilyttämisestä ja kansainvälisten kavereiden hyväksynnästä. Tällaiseen saumaan on erilaisilla kansainvälisesti huomiota kuittaavilla teemoilla kuten luonnonsuojelulla tai muodikkaalla, omia taloudellisia tai valtaintressejä ajavalla identiteettipolitiikalla paikka iskeä. Suomen maineen mustaaminen maailmalla on hyvin helppoa silloin jos sinne on hyvät, valmiit kanavat ja kohde itse vielä maksaa mustaajien matkat ja päivärahat.

SAAMELAISPOLITIIKKA on jopa valtakunnallisesti arvioiden yksi näkyvimmistä ”maailman parhaan hallinnon” ja ”ihmisten perusoikeuksien suojelemisen” mallimaan sokeista pisteistä. Siinä on saavutettu kovalla mellastamisella tilanne, jossa mieluummin hyssytellään kuin lähdetään katsomaan asioita ilman hitsauslaseja. Kolmen vuosikymmenen aikana harjoitetulla syyllistämispolitiikalla on saatu aikaan niin valtionhallinnossa kuin paikallisissakin ympyröissä yhdenlainen saamettuminen, väistämisen kulttuuri. Yksi pelin punainen kortti on rasismi. Sitä vilauttamalla kriittiset suut sulkeutuvat, syyllinen katsoo maahan ja ovet tuomarille avautuvat. Aikoinaan saamelaiskäräjien puheenjohtaja Pekka Aikio valisti minua kertomalla, että vain valtaväestö voi syyllistyä rasismiin. Olin ihmetellyt hänen silloin jossain YK:n tapahtumassa jakamaansa leimaavaa puhetta, jossa syytettiin Suomea saamelaisiin kohdistetusta kulttuurisesta kansanmurhasta. Noin kovan kielen käyttäminen nykyisten saamelaispoliitikkojen taholta ei liene enää mikään ihmettelyn aihe.

PELKO EI SELITÄ kaikkea sitä kritiikittömyyttä, jota saamelaispolitiikan äärellä Suomen ja suomalaisten taholta esiintyy. Suurimmalle osalle suomalaisistahan saamelaiset ovat kaiketi edelleen siellä jossain pohjoisessa porojaan paimentava, riistetty pieni kansa.

Juuri tuohon säälivään alaspäin katsomiseen perustuvat monet merkittävätkin näkemykset, joilla saamelaisiin ja saamelaisasioihin suhtaudutaan. Jos sellaista tunnetta kuin myötähäpeä on olemassa, voisin kokea sitä tässä yhteydessä. Siis häpeää suomalaisten ja vaikkapa saksalaisten tiedottomuudesta.

Kun viime aikoina on saamelaiskeskustelussa päässyt erilaisten saamelaispukujen väärästä käytöstä mielensä pahoittaneiden ohella esiin myös inarinsaamelaisiin saamelaisyhteisön sisällä kohdistunut sorto, on siitä käyty sanailu pannut miettimään kansalaisten ja erikseen vielä saamelaisten keskinäistä yhdenvertaisuutta. Pohdintaan on herättänyt myös meneillään oleva taustatyö mahdollisen saamelaisten asemaa käsittelevän totuus- ja sovintokomission perustamiseksi.

Kun vielä näin uutisissa kolttien johtohenkilöihin kuuluvan, saamelaiskäräjien puheenjohtajan Tiina Sanila-Aikion valittaneen jossain YK:n tilaisuudessa Suomen saamelaisten huonoa tilannetta, tulin kirjoittaneeksi ”Kollumeilta koilliseen” -blogiini joskus Suomen parhaaksi erityislaiksi kehutusta kolttalaista.

KOLTTASAAMELAISET ASUTETTIIN heidän niin halutessaan Suomen puolelle Inariin, inarinsaamelaisten alueelle toisen maailmansodan päätyttyä. Samaan tapaan asutettiin muualle maahan, erivapauden hakenutta ruotsalaisaluetta lukuun ottamatta, suuri karjalaisväestö ja sodan käyneitä rintamamiehiä. Asutuslaeista vain kolttalaki on jatkunut tukimuotoineen nyt jo kohta neljännelle polvelle.

Kirjoitukseni ajatus oli kysyä miten Suomi näkee kolttien tarvitsevan edelleen muuta väestöään enemmän tukea asumiseensa ja elämiseensä? Samoin jos puhutaan vain saamelaisista, miten Suomi ei ole nähnyt tarpeelliseksi säätää vastaavaa erityislakia toiselle pienelle saamelaisväestölleen, inarinsaamelaisille? Molemmissa tapauksissa saattoi haiskahtaa jonkinlainen valtiorasismi. Toki toin esille sen seikan, etteivät suinkaan monet koltat ole nähneet aiheelliseksi tukeutua heille säädettyihin erityisiin etuihin ja tuskin sellaisia haluaisivat kaikki inarinsaamelaisetkaan. Sen verran hys-hys-aihe tällainen saamelaisuutta liippaava yhdenvertaisuuskirjoitus kuitenkin oli, että kun sen linkitti Facebookin Inarin kansalaiskanavalle eräs lukijoistani, linkitys nopeasti sensuroitiin.

Uteliaisuuttani kysyin kanavan ylläpidolta syytä nopeaan toimintaan ja pääsin vastauksesta käsitykseen, jolla kanavan joulun ajan keskustelut haluttiin pitää ”asiallisina”. Toisaalta huomautettiin, ettei kirjoitustani tarvinnut linkittää kanavalle, koskapa sen saattoi löytää muutoinkin verkosta. Toisin sanoen, ei uskottu kansalaisten kykyyn keskustella asiallisesti eikä kyllä pidetty kirjoitustakaan järin suotavana jaettavaksi. Saamettumista puhtaimmillaan?

Veikko Väänänen