Kolttien asuttaminen ja tukeminen jäi pysyväksi

(Paikallislehti Inarilaisessa 21.2.2018 julkaistu kolumni)

Kun jokin aika sitten näkyi netissä uutisia, joiden mukaan saamelaiskäräjien kolttaheimoon kuuluva puheenjohtaja oli valitellut jollain YK-foorumilla Suomen kohdelleen huonosti saamelaisia, kuulin kysyttävän noinkohan todella on. Valittelijan henkilöstä johtuen vastakritiikki painottui tietenkin viime sotien rajansiirron jälkeen Suomen nykyiselle alueelle siirtyneisiin – ei siis siirrettyihin – kolttiin.

Kun vielä verrokkeina on muistettu niin ikään entisiltä kotiseuduiltaan siirtyneiden karjalaisten ja tietenkin sodan runtelemien rintamamiesten kerta-asuttamiset, moni ihmetteli kuultua ja nähtyä valittelua.

Sotien jälkeisen asuttamisen välivaiheen jälkeen kolttien lopullinen asuttaminen Inarissa Nellimin, Keväjärven ja Sevettijärven-Näätämön -alueille tapahtui vuonna 1949. Ensimmäinen laki kolttien asuttamisesta annettiin vuonna 1955, jonka jälkeen lakia on uudistettu viimeksi vuoden 1995 lailla (253/1995). Kolttalain tavoitteeksi on yhä tuolloin kirjattu ”edistää kolttaväestön ja -alueen elinolosuhteita ja toimeentulomahdollisuuksia sekä ylläpitää ja edistää kolttakulttuuria”.

Jo Petsamon aikoina koltat olivat olleet Suomen valtion huomion ja tukitoimien kohteena, osin useiden alojen tutkijoidenkin vedottua ”Suomen intiaanien” pelastamiseksi vuoden 1920 tehdyn Tarton rauhan rajan halkaistua jo aiemmin kolttien aluetta. Tuolloin valtion tuella vuonna 1927 rakennettiin muun muassa kolttien vuotuismuuton kannalta tärkeä uusi talvikylä, Suonikylä, joka sekin siis jäi seuraavan rajanvedon itäpuolelle. Talvikylään rakennettiin oma koulukin, jossa annettiin suomenkielistä opetusta.

Koska mistään ei tuntunut löytyvän valmista selitystä saati perustelua sille, miten kolttien asuttamislaista tuli muodostuneeksi yhä edelleen asuttamiseen ja avustamiseen viittaava erityislaki, kysyin tästä koltta-asioista vastaavasta maa- ja metsätalousministeriöstä. Tuota perustelua ei sieltäkään löytynyt, mutta muutoin vastaus oli selkeä ja antaa virallista tietoa lain nykyisestä soveltamisesta sekä kolttien hyväksi tapahtuvan tulonsiirron mittakaavasta.

Maa- ja metsätalousministeriön mukaan vuoden 1955 kolttalain mukaisten tukitoimien lisäksi on niitä sittemmin tapahtunut myös vuonna 1969 säädetyn porotilalain yhteydessä säädetyn kolttien maanjärjestelylain nojalla. Nuo lait kumottiin vuoden 1984 kolttalailla (611/1984) ja sekin laki on kumottu siis tuolla vuoden 1995 kolttalailla. Sitäkin on vielä muutettu vuonna 2015 siten, että kolttien harjoittamien elinkeinojen investointituki myönnetään nykyisin porotalouden ja luontaiselinkeinojen rakennetuista annetun lain (986/2011) mukaisesti. Kolttalain perusteella myönnetään siten enää palvelutuki, kolttien asianhoidon kulujen korvaaminen, tuki koltta-alueen kalavesien kalanistutuksiin sekä tuet kolttien asuinrakennusten rakentamiseen.

Maa- ja metsätalousministeriön selvityksen mukaan kolttalain soveltamiseen vuonna 2017 käytettiin 240 000 euroa. Tästä summasta kului 90 000 kolttien asiainhoitoon eli kolttien luottamusmiehen ja hänen sihteerinsä sekä kolttaneuvostojen kuluihin, mukaan lukien luottamusmiesvaali, toinen 90 000 euroa kolttien palvelutukeen eli käytännössä tukeen kolttakulttuurisäätiölle sekä 60 000 euroa koltta-alueen kalavesien hoitoon. Tuon 240 000 euron lisäksi maatilatalouden kehittämisvaroista myönnettiin noin 125 000 euroa avustuksina kolttalain mukaiseen rakentamiseen.

Kolttien asuttamista ja tukemista koskevien lakien lukeminen antaa vastaukset niihin käytännön asioihin, joissa lait sekä auttavat että toisaalta sitovat taloudellisin velvoittein tukien saajia.

Koltta-alueella asuvalla koltalla on tällä alueella sijaitsevilla valtion maa- ja vesialueilla ilman eri korvausta lain mukaan oikeus 1) käyttää omaa polttopuutarvetta varten valtion metsissä olevaa maapuuta ja kuivaa puuta, ei kuitenkaan rakennuspuuksi kelpaavaa puuta; 2) saada välttämättömiin tarpeisiin metsähallintoviranomaisen osoituksen mukaan määrätyiltä paikoilta rakennus-, poltto- ja muuta kotitarvepuuta sekä rakennus- ja muuta kotitarvetta varten soraa ja täytemaata; 3) sijoittaa metsähallintoviranomaisten luvalla poro-, metsästys- ja kalapirttejä, kalakellareita ja varastosuojia tarvittaville paikoille; 4) pitää venevalkamia ja kalastusvälineiden kuivatuspaikkoja ilman erityistä lupaa; 5) laiduntaa karjaa sekä koota sille heinää, lehdeksiä, järviluhtaa ja -kortetta sekä metsähallintoviranomaisen luvalla myös jäkälää; 6) kunnostaa metsähallintoviranomaisten luvalla peltoa, niittyä ja laidunta; 7) sekä harjoittaa kalastusta valtion vesialueilla.

Lain tarkennuksena todetaan, että esimerkiksi kala- tai metsästyspirtin sijoittamiseen saatavan luvan ehtona on, että rakennuksen sijoittaminen on tarpeen koltan ja hänen perheensä omassa taloudessa käytettäväksi tarkoitettujen elintarvikkeiden saamiseksi. Näinpä voisi katsoa, että kotitarvekalastusta ja/tai -metsästystä harjoittava kolttakin on mökkiinsä oikeutettu?

Veikko Väänänen