Jäämeren ratahanke ja pohjoisen tulevaisuus

(Paikallislehti Inarilaisessa 4.4.2018 julkaistu kolumni)

Melkoisen heppoisin eväin on riennetty vastustamaan äskettäin julkistettua ja jatkoselvittelyyn lähtevää Jäämeren ratahanketta. Ratahan ilman muuta ja ihan ensiksi tuhoaisi saamelaiskulttuurimme – ja aivan takuulla sen perustana olevan saamelaisen poronhoidon? Näinhän on tietenkin käynyt esimerkiksi Pohjois-Ruotsin saamelaisalueella, jota raiteet malmijunineen ovat raiskanneet jo 1800-luvun lopulta saakka?

Entäpä sitten luonnonsuojelu? On ehditty jo nähdä Jäämeren radan uhkaavan Inarijärven erämaisuutta, jonka takia järvestä tulisi perustaa kiireimmin kansallispuisto. Huvittavaa tässä vetoamisessa on ollut, että radan vastustamiseen, uuden kansallispuiston kannattamiseen ja ”koskemattomien erämaiden” puolustamiseen halutaan värvätä mukaan matkailu. Siis se elinkeino, jonka on pelätty tuovan massaturismia Inarin luontoa ja juuri Inarijärveä pilaamaan? Ehkä ne lomakaupungit Inarijärven rannoille sopivatkin paremmin kuin järveä näkymättömissä kiertävä rautatie?

Ja vielä nähdyt ja kuullut taloudelliset ja poliittiset perustelut? Jäämeren radan on jo pelätty edistävän Inarin jo loppumassa olevien metsien hakkuita ja mahdollisten malmivarojen hyödyntämistä. Se olisi katastrofi? Toisaalta on vähätelty radan merkitystä Suomen huoltovarmuuden turvaamisessa mahdollisessa kansainvälisessä ja Suomen eteläisen meriyhteyden katkaisevassa kriisissä. Joidenkin mielestä taloudellisesti ja poliittisesti järkevämpää olisi avata pohjoiseen sulasatamaan johtava rautatieyhteys Venäjän Kantalahden kautta – siis Murmanskiin.

Ihan omaa raidettaan Jäämeren radan vastustamisessa ajavat vanhat pierut eli aiemmissa liikennevisioissaan pettyneet poliitikot. Kyllä Kuttura-Repojoki maantie ja edelleen poikittaisyhteys ties minne länteen olisi sittenkin ollut Kirkkoniemen rataa järkevämpi – ja halvempikin?

Tämän päivän tilanteessa Jäämeren rata tuntuu kyllä vähemmän järkevältä hankkeelta, mutta miten mahtaakaan olla tilanne jo nykyisten sukupolvien eliniän aikana – ja kun se Koillisväylä lainehtii? Miten on käynyt poronhoidon tilanteessa, jossa ekologia ja eettisyys sekä niihin liittyvä tietoisuus ja tiedon levittäminen syövät pohjaa yleisesti lihansyönniltä ja lihantuotantoon liittyvältä luonnon köyhdyttämiseltä? Ehkä tuolloin Inarinkin kosteusvaurioita potevassa, tänään vielä paperilla olevassa koulukampuksessa lapset ruokailevat popsien ekologisesti ja eettisesti kestävämmin torakoita – tai mitä sirkkoja ne nyt ovatkaan? Ilmastomuutoksen uhkat poronhoidossakin lienee muutoin jo tiedostettu.

Elääkö Inari tuolloin enää matkailusta? Ainakaan yhtä voimallisesti kuin tämän päivän visiot antavat olettaa? Ehkä joku on pannut jo merkille kuinka ilmastonsuojelu ja se yleinen ekologisuus on iskemässä pian lentoliikenteeseenkin. Erilaiset lentoverot ja mitkä tahansa vielä keksimättömät liikkumista kallistavat maksut ovat jo lähivuosikymmenenä todellisuutta. Onko kohta kiinalaisillakaan varaa matkustaa tänne pohjoiseen vai onko somessa löydetty jo jokin mielekkäämpi kohde tai tapa viettää lomia? Ovatko porot ja revontulet enää kantavia matkailun vetonauloja?

Mitä tehdään pohjoisen metsille, jotka kasvavat tuossa nykysukupolvien aikajanan lopulla samaa tahtia kuin nykyisin etelässä? Koska puusta on jo kehitetty monenlaisia uusia käyttötapoja ja -materiaaleja ja ehkä sitä jossain sirkkaleivän pohjana tulevaisuudessa jo syödäänkin, on metsien hyödyntäminen hyvinkin ihmisiä elättävää tulevaisuutta.

Ja sitten ne kaivokset! Ovatko Viiankiaava ja muut Lapin myönteiset kaivoskokemukset tulevaisuudessa lämmittämässä ilmapiiriä kaivosten perustamiselle myös pohjoisempana? Kaivostoiminnan ympäristövastuiden kehittäminen yhdessä siitä saatujen työpaikka- ja verotulojen kanssa voi avata Inarinkin kallioperän perusteellisemmille tutkimuksille ja hyödyntämiselle.

Jäämeren radan kaltaisten suurhankkeiden kohdalla pitää katsoa – ja toki jossain jo katsotaan – tulevaisuuden horisonttiin. Toisaalta on kai luonnollista ja tavallista katsoa maailmaa myös vain siitä oman saunan räppänästä. Samalla kun pohdimme saisiko ratahankkeen vastustamisella kenties ajettua omaa ajankohtaista asiaansa nytkäyksen eteenpäin, tai kenties option tuleviin taloudellisiin korvauksiin, voimme muistaa (vanhempi siihen pystyy) tai muuten tiedostaa millainen maailma oli 50, 70 tai sata vuotta sitten. Samat ajat tulevaisuuteen päin ja eletään todella eri maailmassa kuin tänään.

Jos koettaisin kantaa korteni Jäämeren ratahanketta kyseenalaistavien kekoon, kiinnittäisin huomiota tuohon kriisiajan huoltovarmuusajatukseen. Ja siihen miten radan linjaus vaikuttaisi Inarin ja Ivalon asemaan sotilaskartoilla. Nimittäin mistäpä muualta tuo huoltorata olisi tehokkainta posauttaa poikki kuin merkittävimpien vesistösiltojen paikoista. Ihan lähitulevaisuutta ajatellen voisin kuitenkin koettaa pahoittaa mieleni siitä 400 kilovoltin Norjan voimalinjasta, jolle varataan käytävää tekeillä olevassa uudessa Pohjois-Lapin maakuntakaavassa - ja joka linja mahdollistaa muun muassa tuulivoimapuistojen pystyttämisen vaikkapa Utsjoen tai Inarinkin tuntureille.

Mutta jospa ne tulevaisuuden junalla tulevat ekomatkailijat pitävätkin niistä tuulivoimaloista enemmän kuin uuvuttavista tunturilakeuksista?

Veikko Väänänen