Saamettuminen – yhdenlaista ”finnlandisierungia”

(Paikallislehti Inarilaisessa 10.1.2018 julkaistu kolumni)

Suomalaista kyyristelyä on pitänyt vuosikymmenten varrella eräänkin kerran ihmetellä. Enkä tarkoita pelkästään jotain realiteettien pitkälle sanelemaa, itävaltalaisten pilkkakirveiden lanseeraamaa ja myös selkämme takana itään heristelevien lähinaapurien vinoilemaa finnlandisierungia, suomettumista.

Tarkoitan suomalaista jonkinlaista reppanaa pyrkimystä näyttää olevamme joitain meitä parempia; sivistyneempiä, kansainvälisempiä, oikeudenmukaisempia ja humaanimpia. Iäksi on mieleeni jäänyt taannoisen EU-neuvotteluvaltuuskunnan puheenjohtajan, ministeri Pertti Salolaisen siirappinen puheenvuoro, kun heilutimme häntäämme Euroopan unionille, siihen liittyneenä. Että lupasimme ministerin suulla olla unionin mallioppilas! Eikä tuo lupaus ollut lopulta edes huumoria.

Koska osa meistä suomalaisista ei ole tullut puusta alas vapaalla pudotuksella, vaan on siellä yhä tai ehkä laskeutumassa verkkaisemmin, ovat nuo maassa olijat nähneet aiheelliseksi opastaa mokomia viipyileviä juntteja. Olikohan niin, että Lenita Airiston määräyksestä ainakin miesten piti välittömästi vaihtaa ne virttyneet urheilusukkansa eurooppalaisten uroiden tummiin nauhasukkiin.

SUKKIA PITEMMÄLLE on menty sittemmin monenlaisissa pyrkimyksissä päästä Suomen 0,07 prosentin väestömäärällä maailman kärkimaaksi – tai ainakin kärkimaiden kastiin. Suomi on maailman vakain, vapain (Ruotsin ja Norjan ohella) ja turvallisin maa. Toisin kuin kansalaiset usein kokevat, Suomessa on myös jonkin kansainvälisen indeksin mukaan maailman paras hallinto. Suomi on Tanskan ohella maailman paras maa ihmisten perusoikeuksien suojelemisessa. Rikkaista maista Suomi on kolmanneksi kehitysmyönteisin köyhiä maita tukevien politiikkatoimien vertailussa.

Kun pitää pienikasvuisena ja vääränlaiset sukat jalassa sinnitellä isoisten joukossa, koettaa jopa opettaa maailmaa vaikkapa ihmisoikeusasioissa ja jaksaa yhtenä EU:n suurimpana nettomaksajana suhteessa bruttokansantuloonsa, ollaan hyvin varuillaan pitämässä kiinni asemien säilyttämisestä ja kansainvälisten kavereiden hyväksynnästä. Tällaiseen saumaan on erilaisilla kansainvälisesti huomiota kuittaavilla teemoilla kuten luonnonsuojelulla tai muodikkaalla, omia taloudellisia tai valtaintressejä ajavalla identiteettipolitiikalla paikka iskeä. Suomen maineen mustaaminen maailmalla on hyvin helppoa silloin jos sinne on hyvät, valmiit kanavat ja kohde itse vielä maksaa mustaajien matkat ja päivärahat.

SAAMELAISPOLITIIKKA on jopa valtakunnallisesti arvioiden yksi näkyvimmistä ”maailman parhaan hallinnon” ja ”ihmisten perusoikeuksien suojelemisen” mallimaan sokeista pisteistä. Siinä on saavutettu kovalla mellastamisella tilanne, jossa mieluummin hyssytellään kuin lähdetään katsomaan asioita ilman hitsauslaseja. Kolmen vuosikymmenen aikana harjoitetulla syyllistämispolitiikalla on saatu aikaan niin valtionhallinnossa kuin paikallisissakin ympyröissä yhdenlainen saamettuminen, väistämisen kulttuuri. Yksi pelin punainen kortti on rasismi. Sitä vilauttamalla kriittiset suut sulkeutuvat, syyllinen katsoo maahan ja ovet tuomarille avautuvat. Aikoinaan saamelaiskäräjien puheenjohtaja Pekka Aikio valisti minua kertomalla, että vain valtaväestö voi syyllistyä rasismiin. Olin ihmetellyt hänen silloin jossain YK:n tapahtumassa jakamaansa leimaavaa puhetta, jossa syytettiin Suomea saamelaisiin kohdistetusta kulttuurisesta kansanmurhasta. Noin kovan kielen käyttäminen nykyisten saamelaispoliitikkojen taholta ei liene enää mikään ihmettelyn aihe.

PELKO EI SELITÄ kaikkea sitä kritiikittömyyttä, jota saamelaispolitiikan äärellä Suomen ja suomalaisten taholta esiintyy. Suurimmalle osalle suomalaisistahan saamelaiset ovat kaiketi edelleen siellä jossain pohjoisessa porojaan paimentava, riistetty pieni kansa.

Juuri tuohon säälivään alaspäin katsomiseen perustuvat monet merkittävätkin näkemykset, joilla saamelaisiin ja saamelaisasioihin suhtaudutaan. Jos sellaista tunnetta kuin myötähäpeä on olemassa, voisin kokea sitä tässä yhteydessä. Siis häpeää suomalaisten ja vaikkapa saksalaisten tiedottomuudesta.

Kun viime aikoina on saamelaiskeskustelussa päässyt erilaisten saamelaispukujen väärästä käytöstä mielensä pahoittaneiden ohella esiin myös inarinsaamelaisiin saamelaisyhteisön sisällä kohdistunut sorto, on siitä käyty sanailu pannut miettimään kansalaisten ja erikseen vielä saamelaisten keskinäistä yhdenvertaisuutta. Pohdintaan on herättänyt myös meneillään oleva taustatyö mahdollisen saamelaisten asemaa käsittelevän totuus- ja sovintokomission perustamiseksi.

Kun vielä näin uutisissa kolttien johtohenkilöihin kuuluvan, saamelaiskäräjien puheenjohtajan Tiina Sanila-Aikion valittaneen jossain YK:n tilaisuudessa Suomen saamelaisten huonoa tilannetta, tulin kirjoittaneeksi ”Kollumeilta koilliseen” -blogiini joskus Suomen parhaaksi erityislaiksi kehutusta kolttalaista.

KOLTTASAAMELAISET ASUTETTIIN heidän niin halutessaan Suomen puolelle Inariin, inarinsaamelaisten alueelle toisen maailmansodan päätyttyä. Samaan tapaan asutettiin muualle maahan, erivapauden hakenutta ruotsalaisaluetta lukuun ottamatta, suuri karjalaisväestö ja sodan käyneitä rintamamiehiä. Asutuslaeista vain kolttalaki on jatkunut tukimuotoineen nyt jo kohta neljännelle polvelle.

Kirjoitukseni ajatus oli kysyä miten Suomi näkee kolttien tarvitsevan edelleen muuta väestöään enemmän tukea asumiseensa ja elämiseensä? Samoin jos puhutaan vain saamelaisista, miten Suomi ei ole nähnyt tarpeelliseksi säätää vastaavaa erityislakia toiselle pienelle saamelaisväestölleen, inarinsaamelaisille? Molemmissa tapauksissa saattoi haiskahtaa jonkinlainen valtiorasismi. Toki toin esille sen seikan, etteivät suinkaan monet koltat ole nähneet aiheelliseksi tukeutua heille säädettyihin erityisiin etuihin ja tuskin sellaisia haluaisivat kaikki inarinsaamelaisetkaan. Sen verran hys-hys-aihe tällainen saamelaisuutta liippaava yhdenvertaisuuskirjoitus kuitenkin oli, että kun sen linkitti Facebookin Inarin kansalaiskanavalle eräs lukijoistani, linkitys nopeasti sensuroitiin.

Uteliaisuuttani kysyin kanavan ylläpidolta syytä nopeaan toimintaan ja pääsin vastauksesta käsitykseen, jolla kanavan joulun ajan keskustelut haluttiin pitää ”asiallisina”. Toisaalta huomautettiin, ettei kirjoitustani tarvinnut linkittää kanavalle, koskapa sen saattoi löytää muutoinkin verkosta. Toisin sanoen, ei uskottu kansalaisten kykyyn keskustella asiallisesti eikä kyllä pidetty kirjoitustakaan järin suotavana jaettavaksi. Saamettumista puhtaimmillaan?

Veikko Väänänen