(Paikallislehti Inarilaisessa 10.1.2018 julkaistu kolumni)
Suomalaista kyyristelyä on pitänyt vuosikymmenten varrella eräänkin
kerran ihmetellä. Enkä tarkoita pelkästään jotain realiteettien pitkälle
sanelemaa, itävaltalaisten pilkkakirveiden lanseeraamaa ja myös selkämme takana
itään heristelevien lähinaapurien vinoilemaa finnlandisierungia, suomettumista.
Tarkoitan suomalaista jonkinlaista reppanaa pyrkimystä
näyttää olevamme joitain meitä parempia; sivistyneempiä, kansainvälisempiä,
oikeudenmukaisempia ja humaanimpia. Iäksi on mieleeni jäänyt taannoisen
EU-neuvotteluvaltuuskunnan puheenjohtajan, ministeri Pertti Salolaisen siirappinen puheenvuoro, kun heilutimme häntäämme
Euroopan unionille, siihen liittyneenä. Että lupasimme ministerin suulla olla unionin
mallioppilas! Eikä tuo lupaus ollut lopulta edes huumoria.
Koska osa meistä suomalaisista ei ole tullut puusta alas vapaalla
pudotuksella, vaan on siellä yhä tai ehkä laskeutumassa verkkaisemmin, ovat nuo
maassa olijat nähneet aiheelliseksi opastaa mokomia viipyileviä juntteja.
Olikohan niin, että Lenita Airiston
määräyksestä ainakin miesten piti välittömästi vaihtaa ne virttyneet
urheilusukkansa eurooppalaisten uroiden tummiin nauhasukkiin.
SUKKIA PITEMMÄLLE on menty sittemmin monenlaisissa
pyrkimyksissä päästä Suomen 0,07 prosentin väestömäärällä maailman kärkimaaksi
– tai ainakin kärkimaiden kastiin. Suomi on maailman vakain, vapain (Ruotsin ja
Norjan ohella) ja turvallisin maa. Toisin kuin kansalaiset usein kokevat,
Suomessa on myös jonkin kansainvälisen indeksin mukaan maailman paras hallinto.
Suomi on Tanskan ohella maailman paras maa ihmisten perusoikeuksien
suojelemisessa. Rikkaista maista Suomi on kolmanneksi kehitysmyönteisin köyhiä
maita tukevien politiikkatoimien vertailussa.
Kun pitää pienikasvuisena ja vääränlaiset sukat jalassa
sinnitellä isoisten joukossa, koettaa jopa opettaa maailmaa vaikkapa
ihmisoikeusasioissa ja jaksaa yhtenä EU:n suurimpana nettomaksajana suhteessa
bruttokansantuloonsa, ollaan hyvin varuillaan pitämässä kiinni asemien
säilyttämisestä ja kansainvälisten kavereiden hyväksynnästä. Tällaiseen saumaan
on erilaisilla kansainvälisesti huomiota kuittaavilla teemoilla kuten
luonnonsuojelulla tai muodikkaalla, omia taloudellisia tai valtaintressejä
ajavalla identiteettipolitiikalla paikka iskeä. Suomen maineen mustaaminen
maailmalla on hyvin helppoa silloin jos sinne on hyvät, valmiit kanavat ja
kohde itse vielä maksaa mustaajien matkat ja päivärahat.
SAAMELAISPOLITIIKKA on jopa valtakunnallisesti arvioiden
yksi näkyvimmistä ”maailman parhaan hallinnon” ja ”ihmisten perusoikeuksien
suojelemisen” mallimaan sokeista pisteistä. Siinä on saavutettu kovalla
mellastamisella tilanne, jossa mieluummin hyssytellään kuin lähdetään katsomaan
asioita ilman hitsauslaseja. Kolmen vuosikymmenen aikana harjoitetulla
syyllistämispolitiikalla on saatu aikaan niin valtionhallinnossa kuin
paikallisissakin ympyröissä yhdenlainen saamettuminen, väistämisen kulttuuri.
Yksi pelin punainen kortti on rasismi. Sitä vilauttamalla kriittiset suut sulkeutuvat,
syyllinen katsoo maahan ja ovet tuomarille avautuvat. Aikoinaan
saamelaiskäräjien puheenjohtaja Pekka
Aikio valisti minua kertomalla, että vain valtaväestö voi syyllistyä
rasismiin. Olin ihmetellyt hänen silloin jossain YK:n tapahtumassa jakamaansa
leimaavaa puhetta, jossa syytettiin Suomea saamelaisiin kohdistetusta
kulttuurisesta kansanmurhasta. Noin kovan kielen käyttäminen nykyisten saamelaispoliitikkojen
taholta ei liene enää mikään ihmettelyn aihe.
PELKO EI SELITÄ kaikkea sitä kritiikittömyyttä, jota
saamelaispolitiikan äärellä Suomen ja suomalaisten taholta esiintyy.
Suurimmalle osalle suomalaisistahan saamelaiset ovat kaiketi edelleen siellä
jossain pohjoisessa porojaan paimentava, riistetty pieni kansa.
Juuri tuohon säälivään alaspäin katsomiseen perustuvat monet
merkittävätkin näkemykset, joilla saamelaisiin ja saamelaisasioihin
suhtaudutaan. Jos sellaista tunnetta kuin myötähäpeä on olemassa, voisin kokea
sitä tässä yhteydessä. Siis häpeää suomalaisten ja vaikkapa saksalaisten
tiedottomuudesta.
Kun viime aikoina on saamelaiskeskustelussa päässyt
erilaisten saamelaispukujen väärästä käytöstä mielensä pahoittaneiden ohella
esiin myös inarinsaamelaisiin saamelaisyhteisön sisällä kohdistunut sorto, on
siitä käyty sanailu pannut miettimään kansalaisten ja erikseen vielä
saamelaisten keskinäistä yhdenvertaisuutta. Pohdintaan on herättänyt myös
meneillään oleva taustatyö mahdollisen saamelaisten asemaa käsittelevän totuus-
ja sovintokomission perustamiseksi.
Kun vielä näin uutisissa kolttien johtohenkilöihin kuuluvan,
saamelaiskäräjien puheenjohtajan Tiina
Sanila-Aikion valittaneen jossain YK:n tilaisuudessa Suomen saamelaisten
huonoa tilannetta, tulin kirjoittaneeksi ”Kollumeilta koilliseen” -blogiini
joskus Suomen parhaaksi erityislaiksi kehutusta kolttalaista.
KOLTTASAAMELAISET ASUTETTIIN heidän niin halutessaan Suomen
puolelle Inariin, inarinsaamelaisten alueelle toisen maailmansodan päätyttyä. Samaan
tapaan asutettiin muualle maahan, erivapauden hakenutta ruotsalaisaluetta
lukuun ottamatta, suuri karjalaisväestö ja sodan käyneitä rintamamiehiä. Asutuslaeista
vain kolttalaki on jatkunut tukimuotoineen nyt jo kohta neljännelle polvelle.
Kirjoitukseni ajatus oli kysyä miten Suomi näkee kolttien
tarvitsevan edelleen muuta väestöään enemmän tukea asumiseensa ja elämiseensä?
Samoin jos puhutaan vain saamelaisista, miten Suomi ei ole nähnyt
tarpeelliseksi säätää vastaavaa erityislakia toiselle pienelle
saamelaisväestölleen, inarinsaamelaisille? Molemmissa tapauksissa saattoi
haiskahtaa jonkinlainen valtiorasismi. Toki toin esille sen seikan, etteivät
suinkaan monet koltat ole nähneet aiheelliseksi tukeutua heille säädettyihin
erityisiin etuihin ja tuskin sellaisia haluaisivat kaikki
inarinsaamelaisetkaan. Sen verran hys-hys-aihe tällainen saamelaisuutta liippaava
yhdenvertaisuuskirjoitus kuitenkin oli, että kun sen linkitti Facebookin Inarin
kansalaiskanavalle eräs lukijoistani, linkitys nopeasti sensuroitiin.
Uteliaisuuttani kysyin kanavan ylläpidolta syytä nopeaan
toimintaan ja pääsin vastauksesta käsitykseen, jolla kanavan joulun ajan
keskustelut haluttiin pitää ”asiallisina”. Toisaalta huomautettiin, ettei
kirjoitustani tarvinnut linkittää kanavalle, koskapa sen saattoi löytää
muutoinkin verkosta. Toisin sanoen, ei uskottu kansalaisten kykyyn keskustella
asiallisesti eikä kyllä pidetty kirjoitustakaan järin suotavana jaettavaksi.
Saamettumista puhtaimmillaan?
Veikko Väänänen
