Kohta mennään jälleen kohti Inarin valoisaa huomenta

Kevään kuntavaalit alkavat kohta kuumottaa kun eri ryhmittymien kalastelemat ehdokkaat aktivoituvat ilmaisemaan kiinnostuksensa ja huolensa kuntalaisten asioista. Toki muutama tyyppi on jo hyvissä ajoin kohotellut vaihtelevalla menestyksellä profiiliaan tehden itseään tykö – jos ei muuten niin moittien maan nykyhallitusta ja sen Inarin kuntaankin pesiytyneitä politiikan jatkeita. Vaikka tuo tykö tuleminen on jäänyt vielä odottamaan ihan itse ajateltuja ja oikeasti kuntaa ja kuntalaisia koskettavia avauksia, kyllä kai tuossakin fraaseilussa on tavoitteena antaa vaalikarjan ymmärtää, että oikeilla valinnoilla Inari ja sen kuntalaiset voivat taapertaa kohti valoisampaa huomenta.

Kun toistaiseksi ei ole päästy konkreettisiin asioihin pureutuviin poliittisiin keskusteluihin Inarin päättyvästä tai tulevasta kunnallispolitiikan kaudesta, on ollut mukavaa ajan kulua katsella juttu- ja uutisarkistojen kätkemiä kunnallisuutisia ja -pakinoita. Itse asiassa niillä saattaa olla tuleviakin vaaleja ajatellen ihan tarvekäyttöä muistuttelemaan kuntalaisille missä milloinkin ja millaisin miettein tässä maan suurimmassa ja kauneimmassa pitäjässä on taaplattu.

Tässä ihan alkupalana Lapin Kansassa 18.1.1997 ollut pakinani, jossa tarkastelen silloista ”uutta” inarilaista poliittista kulttuuria ja sen esiin nostamia ”tuoreita” tekijöitä:

”Uusi poliittinen kulttuuri ´a la Inari

Inarilaiset saivat viime kuntavaalien alla kuulla, että oli olemassa toisenlaistakin asioiden hoitoa kuin tähänastinen. Oli mahdollisuus päästä uuteen poliittiseen kulttuuriin, jossa päätöksenteko ei tapahtuisi yhdessä kuppikunnassa ja jossa vallitsisi todellinen, kaikki kunnan alueet ja ihmisryhmät huomioiva demokratia.
Tuota tarjousta äänestäjien oli vaikea torjua. Vihdoinkin oli mahdollisuus valita kahlitsevan puoluevallan ja aidon demokratian välillä. Enää ei ollut pakko hyväksyä sitä, että valtuuston puheenjohtajana istuisi joku kepulainen ja kunnanhallitusta johtaisi vasemmistoliiton mies. Lautakuntiinkin oli mahdollisuus saada uudet vetäjät, samoin kunnan sähköyhtiön hallintoon.
Torstaina nuo vaalien hedelmät korjattiin. Valtuustoa johtaa nyt sitoutumattomien Teuvo Niemelä, kunnanhallitusta sitoutumattomien Anu Avaskari, tärkeimmistä lautakunnista sosiaalilautakuntaa sitoutumattomien Hannu Paananen, terveyslautakuntaa sitoutumattomien Toini Sanila ja sivistystyön lautakuntaa sitoutumattomien Jarmo Siivikko. Käytäväkeskusteluissa tätä yhden ryhmän vallankaappausta perusteltiin sillä, etteivät sitoutumattomat ole mikään tavanomainen ryhmä, vaan jokainen valtuutettu ja lautakunnan jäsen muodostavat ikään kuin oman ryhmänsä. Muihin kunnanvaltuutettuihin verrattuna sitoutumattomilla on siis omat, itsenäisesti ja epäitsekkäästi ajattelevat aivot sekä vielä sydänkin paikallaan. Häijysti kääntäen siis vain puolueista löytyy itsekkäitä pyrkyreitä ja juonittelijoita.
Teuvo Niemelän valintaa kunnan viralliseksi edustuspoliitikoksi tunnuttiin tervehtivän ainakin sopulilehterillä tyydytyksellä. Nyt kunnan imago kohentuu, hyristiin.
Niin mukava mies kuin Niemelä onkin, ja vaikka hän oli valintaansa ennakoiden vaihtanut villatikkurin pukutakkiin todistaen näin tilanteen mukaista muuntumiskykyään, ei epäileviltä ajatuksilta ja kysymyksiltä voi täysin välttyä.
Pohtivatko sitoutumattomat tosissaan millaisessa toimintaympäristössä Inarin kunnanvaltuuston puheenjohtaja joutuu tänä päivänä ja erityisesti tulevina vuosina sukkuloimaan? Niin inhottavalta kuin se kuulostaakin, Inari tarvitsee lähitulevaisuudessa käyttöönsä kaikki ne suhteet, joita vuosien varrella on onnistuttu etelän "Hyvien Veljien" kabineteissa, hiihtoladuilla ja saunan lauteilla solmimaan. Aikana jolloin uusi poliittinen kulttuuri ei ole lyönyt vielä läpi valtionhallinnossa, joka rokottaa surutta kuntia, tarvitaan suhteita muuallekin kuin ympäristöministeriön luonnonsuojeluosastolle.
Oma lukunsa on, miten inarilaiset ja heistä edes sitoutumattomia äänestäneet kokevat oikeaksi Niemelän valinnan kunnan keulakuvaksi. Tässä luottamuksen hankinnassa soisi ekolääkärin tietenkin onnistuvan.
Kevennyksenä edelliseen ei malta olla herkuttelematta ajatuksella, millaisista hankkeista Inarissa retkeilevien pamppujen kanssa tulevaisuudessa poristaan. Kun edellinen valtuuston puheenjohtaja Voitto Tervahauta saattoi kehaista Kutturan siltajuhlassa sanoneensa Lapin tiejohtajalle, että nyt se silta on saatava, voidaan seuraavien neljän vuoden aikana hyvinkin havaita hevosraitiotien rakennustöiden alkaneen Ivalon ja Törmäsen välillä.
Inarin kunnanvaltuusto otti torstaina tuntumaa myös uuteen tasa-arvokulttuuriin, kun se yritti muun kahinoinnin ohessa saattaa luottamuselimet sukupuolisesti lailliseen kokoonpanoon. Katkeria käytäväjupinoita kuului, kun äänestäjiltä vaikkapa lähemmäs sata ääntä kerännyt mies sai havaita "oman äänensä lisäksi pari, kolme muuta ääntä saalistaneen letukan" ottavan paikkansa. Jupisijoiden mielestä kiintiöpolitiikka teki pilkkaa äänestäjistä, joiden mielipiteellä ei näyttänyt olevan tässäkään asiassa kuin korkeintaan viitteellinen merkitys.”

Että sillä tavalla tammikuussa 1997. Täytyy tässä seurata millaisia kasvoja tulevat vaalit nostavat esiin ja millaisia politiikan urotekoja näiden kasvojen takaa arkistojen kätköistä kenties löytyykään. Tulevaisuuden ennustamiseen kun tarvitaan aina perustaa menneestä. Äskettäin eräs väärti esitti omana "varmana" ennustuksenaan, että äänestipä kepulainen ketä tahansa, paikalle istuu lopulta aina Toini.

Paluu lehterille lähestyy

Minua on viime päivinä puhuteltu niin omasta kuin naapuriryhmistäkin aiheena seuraava valtuustokausi. Siis että pyrinkö jatkamaan ja että kyllä sinun on nyt tunnettava vastuuta ja vielä jatkettava.

Vaikea sanoa kuinka vilpittömiä nuo puheet ovat, mutta ehkä niissä jokunen prosentti vilpittömyyttäkin esiintyy. Sen verran vakavassa sävyssä ovat jotkut osanneet puhua, että onnistuneet hienoisen syyllisyyden tunteen jostain mieleeni häiläyttämään. Sen on pystynyt kuitenkin torjumaan kysymällä itseltä alkaako äijärievun harkintakyky sumeta ja pyrkiikö kuultu mairittelu herättämään siellä jossain korvien välissä torkkuneen narsismin. Sehän tahtoo yleensäkin ihmisillä iän myötä pahentua ja mieleen tulee oitis varoittavia esimerkkejä politiikankin alalta – myös Inarista.

Eli että miten ne sitten siellä kunnanvaltuustossa ja -hallituksessa pärjäävätkään jos minä en ole mukana?

Kun on uskollisesti roikkunut neljä vuotta kuntapäättäjänä sosiaalisessa mediassa haukuttavana ja kokenut jonkun marketissa vastaan tulleen Nanguniemen sataman veneenomistajan huutaessaan melkein räkivän naamalle, ei siltä pohjalta tunne pätkänkään syyllisyyttä heittäessään kunnan tunkin nurkkaan. Siinähän menkööt haukkujat itse leikkimään kuntalaisten rahoilla joulupukkia ja kuulkoot sitten vuorostaan minun kommenttini sieltä lehteriltä kirjoitettuina. Oikeasti sormia jo syyhyttää.

Siis miksi kantaa turhaan huolta muiden ihmisten asioista ja saada kiitokseksi räkää? Ja varsinkin kun ei ole riippuvainen kenestäkään eli pärjää ihan omillaan ja omat etunsa valvoen. Kuntapäättäjänä omien etujen valvominen ei ole ollutkaan minunlaiselleni mahdollista, vaikka monille siellä mukana olleille ja oleville se ei näytä tuottaneen tunnontuskaa.
Tähän väliin täytyy totuuden nimissä lieventää, ettei se kunnanhallituksessa työskentely ja siitä saatu palautekaan ole ollut pääsääntöisesti ikävää. Päinvastoin, kun sulkee pois perskärpästen surinan, kokonaisuutena siitä jää ihan hyvä mieli ja jälkimaku. 

Lapin Kansan pääkirjoitus 12.10.2016 oli otsikoitu ”Lähidemokratia vaarassa”. Lehti oli huolissaan lähestyvien kuntavaalien ehdokastarjonnan määrästä ja laadusta. Näin tilanteessa, jossa lehti katsoi kunnanvaltuutettujen olevan paljon vartijoina tarkoittaen edessä olevaa soteuudistusta.

Lehti oli mielestäni sikäli väärässä, ettei tulevilla päättäjillä ole itse asiassa enää paljonkaan käytännön tekemistä soteuudistuksen sisällössä. Näin, mikäli prosessi etenee kuten nyt on ajastettu.

Lapinkin maakunnassa on ensi vuoden kesäkuun lopussa, uusien kunnanvaltuutettujen aloitellessa, päätöksessä maakunnan soten sisällön muovannut esivalmisteluvaihe ja työtään aloittamassa niin kutsuttu maakunnallinen väliaikaishallinto. Se lähtee ohjastamaan lähimmän puolen vuoden aikana raiteilleen nostettavaa sotejunaa, jonka kyytiin kyllä vielä ehtii, mutta jonka hätäjarrun vaijeri on jo katkaistu.

Totta tietenkin on, että kuntapäättäjillä riittää vielä vuoteen 2019 kestävänä siirtymäaikana jos jonkinlaista soteen liittyvää puuhastelua ja edunvalvontaa, kuten vaikkapa kunnan omistamien sotekiinteistöjen kaupittelua maakunnan vuokrattavaksi. Väliaikaisvaiheen jälkeen tulevat sitten maakuntavaalit, joihin Inarista voinee ponnistaa ehkä vain yksi edustaja, mutta hänkään ei siis kunnan nimeämänä.

Lapin Kansa viittaa Kunnallisalan kehittämissäätiön kyselyyn, jonka mukaan vain 14 prosenttia kuntalaisista on valmis pyrkimään kunnan- tai kaupunginvaltuustoon. Lehti arvioi, että todellinen luku on tuota reilusti pienempi ja olen valmis uskomaan samoin. Selitys alhaiseen kiinnostukseen on lehden mukaan siinä, että yhä harvempi kuntalainen on valmis uhraamaan itsensä julkiselle kritiikille, jota välttämättä seuraa kuntapäätöksistä. Niitä kun leimaavat tänä päivänä säästöt, leikkaukset ja yleinen niukkuuden jakaminen.

Jos ehdokkaiksi haluavien määrä ei ole suuri, ei siitä syystä kummoinen ole laatukaan. Senhän näkee arvioimalla vaikka itseään kriittisesti. Joskus kyllä piti toimittajana valtuuston lehterillä pohtia miten jotkut tuolinlämmittäjät tai jokapaikanpaapattajat onnistuvat haalimaan itsensä kausi toisensa perästä noille luottamuspaikoille, näyttelemään mykkää tai hoitamaan omia ja ehkä vähän muidenkin asioita. Taustalla oleva sidosryhmä, esimerkiksi suku tai ammattikunta, onkin nähdäkseni ollut usein ponnahduslautana kun pelataan pienillä äänimäärillä. Tässä merkityksessä on itse asiassa hyvä, että kuntien sisäsiittoista painoarvoa vähennetään nyt tapahtuvalla maakuntauudistuksella.

Kun lähdin valtuustojen lehtereiltä työeläkkeelle, ajattelin, etten tänne houruloihin enää kurkistele enkä kunnanhallituksen kabinettien syväkurkkuja kuulostele. Eipä siinä niin käynyt vaan ilmeisesti jo itsekriittisyyteni osin menettäneenä suostuin yrittämään vielä yhdeksi vaalikaudeksi kunnallispoliitikoksi. Kiitos kuntalaisten pääsin hulppeasti läpi.

Jo tilaisuudessa, jossa minua tuolloin pyydettiin ehdokkaaksi, kerroin omia tavoitteitani seuraavalle kaudelle. Nimittäin syy, miksi päätin lopulta lähteä politiikkaan, oli tämän kauden merkittävyys. Monissa asettamissani tavoitteissa onnistuin ja jopa yli odotusteni. Tuli kuitenkin myös epäonnistumisia ja lopettamispäätöstä varmistaneita pettymisiä kunnallisen päätöksenteon asiallisuuteen. Näistä kauden menestyksistä ja menetyksistä kirjoitan toisilla kerroilla, samalla kun lupaan arvioida muidenkin kautta pikkuhiljaa päättävien valtuutettujen toimintaa.

Mutta jatkanhan minä toki täysillä kauteni loppuun ja niissä tehtävissä joihin olen tullut valituksi. Tai voihan olla, että tilalleni joihinkin tehtäviin haluaa jo nousta tuoreita voimia ja kykyjä. Niitä, joiden poliittinen tähti on vielä jyrkässä nousussa tai joilla on ainakin pyrky jatkoon.

On oikeastaan miellyttävää jatkaa loppukausi vapaana siltä kyräilyltä, jossa näistä puolin katsotaan itse kenenkin luottamushenkilön pyrkivän nuoleskelemaan kannanotoillaan vaalikarjaa uusiakseen valtuutetun valtakirjansa. Ja sekin pieni asia huvittaa, että Timo Väisänen (vas.) häviää sen kossupullon, josta hän kertoo lyöneensä vetoa Väänäsen jatkoaikeiden puolesta. Kun olen kuulemma niin ottanut pitkin kautta kantaa asioihin enkä ilmeisesti sitten kyyröttänyt päättäjille tavanomaiseen tapaan kabinettien piilossa – altistuakseni kuntalaisille vasta taas vaalien alla.
Kuten jo otsikossa ja edellä viittasin, vanha vallan vahtikoira ei kuitenkaan katoa kunnantalon kulmilta tai kunnallisten asioiden ääreltä. Se vain palaa ”virkapaikalleen” eli sinne lehterin puolelle.