Kansalaiskanava vai kahjokanava?

Otsikon kysymys on noussut mieleen viime päivinä Facebookissa olevaa keskusteluryhmää, Inarin kansalaiskanavaa, seuratessa ja itsekin keskusteluun osallistuessa. Olen ihmeekseni saanut huomata, että vielä tällä iällä, kuudenkympin ja kuoleman välissä, ihminen saattaa muuttaa käsityksiään kanssalaisistaan.

Eikä tuo käsitys ole muuttunut suinkaan enemmän arvostuksen saati kunnioituksen suuntaan.

Ollessani aiemmin mainosalalla ja myöhemmin lähes 40 vuotta toimittajana, sain molemmissa ammateissani tutustua erilaisiin selvityksiin ja tutkimuksiin keskivertokuluttajan tai keskivertolukijan olemuksista. Toisin sanoen miten heille voidaan myydä tai mitä he pystyvät vaikkapa sanomalehden sisällöstä omaksumaan.

Täytyy sanoa, että tuo keskivertokansalainen on näiden tällaisten selvitysten ja tutkimusten mukaan todella keskinkertainen tallaaja.

Nuorena mainosmiehenä vielä hyväksyin ajatuksen ohjailtavasta ja vähän yksinkertaisesta kuluttajasta. Oli ihan mielenkiintoista seurata jostain parvelta kun mammat talloivat toisiaan tarjoustavaroista tapellessaan. Lehtimiehenä kypsyin jo kunnioittamaan ihmisiä ja protestoin usein erilaisissa koulutuksissa puheita keskivertolukijoista, joilla ei ollut kykyä ymmärtää ja omaksua kovin laajojen uutisten tai reportaasien antia ja joita saattoivat kiinnostaa keveimmillään vain sarjakuvat ja isot uutiskuvat. Aivan viime vuosinani sain kuulla, ettei jokaisesta mattimöttösestä tarvinnut ruveta merkkipäivähaastatteluja vääntämään, vaan niitä piti tehdä harkiten vain merkittävistä henkilöistä.

Ehkä ohje tarkoitti, että ihmisellä piti olla vähintään presidentin myöntämä, mutta itsensä maksama Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan mitali kultaristein ja soljin?

Edustin silloin näkemystä, jonka mukaan jokainen ihminen oli jutun tai kirjankin arvoinen. Minulle jokaisen tavallisen pienen ihmisen asia tuntui tärkeältä. Se tarkoitti kuitenkin myös sitä, että jouduin noita pienten ihmisten asioita ajaessani astumaan usein niiden ritarikunnan miesten varpaille.

”Veikko on ollut aina pienen ihmisen asialla ja siksi hän aina joskus kuseen joutuukin.”

Näin minua puolusti taannoin Lapin käräjäoikeudessa esimieheni, päätoimittaja Heikki Tuomi-Nikula. Olin syytettynä erään nimeltä mainitsemattoman kirkkoherran kunnian loukkaamisesta ja selvisin tuolloin ilman tuomiota. Se tuli sitten myöhemmin hovissa – ainoa ja siksi monella tavalla arvokas koko urallani.

Lehtimiehenä sain jutuistani usein palautetta, joka pysyi kuitenkin tasoltaan 99-prosenttisesti laadukkaana. Siitä huolimatta, että kyseessä oli kirjoituksiini kohdistuva kritiikki – kehuja ei silloin julkaistukaan kuten nykyisin jo näytään tehtävän lehden tekstiviestipalstoilla. Yleensä myös lukijapalstoille tarkoitetut kansalaisten kirjoitukset olivat tavallisesti kaikin puolin asiallisia. Niitä kulki minunkin käsieni läpi lehtiin vuosikymmenten aikana varmasti useita tuhansia.

Sitten tuli Internet ja lehtien sähköisten versioiden kommenttipalstat, Suomi 24:n kaltaiset anonyymien keskustelukanavat sekä useimmiten aivan oikeilla nimillään kirjoittavien Facebook-seinät ja keskusteluryhmät. Taisi olla niin, että vasta silloin kaikki keskiverrot päättivät yhtäkkiä alkaa kirjoittajiksi ja kommentoijiksi. Syntyi keskustelukulttuuri, jossa erilaisilla median ammatillisilla pelisäännöillä on enää hyvin vähän käyttöä. Täytyy myöntää, että vanhalla ammattikirjoittajalla on vaikeaa omaksua ja ymmärtää tätä räykytystä, jossa kaikkinainen väärinymmärtäminen ja toisten mielipiteisiin takertuminen lyttäystarkoituksessa tuntuu olevan monien ”köyhän ainut huvitus”.

Itseäni harmittaa se, että olen päätynyt turhan usein tinkaamaan tai yleensä vastaamaan usein varmasti tarkoituksella tapahtuvaan väärinymmärtämiseen tai väärintulkintaan. Jopa silkkaan naljailuun tai täydenkuun ajan sekoiluihin. Joku odottaa minun provosoituvan ja nauraa varmasti omaa keskiverron nauruaan kun huomaa onnistuneensa.

Ehkäpä jätän nuo tilaisuudet jatkossa vähemmälle. Siellähän väärinymmärtävät ja tulkitsevat!

Sosiaalisen median merkitystä kansalaisten vaikutuskanavana on mainostettu ja vaikuttaminen sosiaalisen median kautta toimii myös kansalaisiin päin. Kun puhutaan päätöksentekijöiden ja päättäjien vuorovaikutuksen parantamisesta, sosiaalinen media voisi tarjota siihen yhden erinomaisen keinon ja välineen. Ongelma on kuitenkin siinä, ettei hienostakaan instrumentista ole paljon hyötyä jos sitä käsitellään nakkisormin tai mäyräkoiran kumarassa. Myös turha kiilusilmäisyys yhdistettynä uskoon omasta erinomaisuudesta saattaa rakentaa estettä tuon erinomaisen, mutta asiaa yhdestä putkesta katsovan kansalaisen ja keskivertoisen, mutta asiaan muuten perusteellisesti perehtyneen ja asian taustat tietävän kunnallisen päättäjän tai viranhaltijan väliin.

Esimerkkinä tökeröstä asian esille nostamisesta voi mainita vielä tätä kirjoittaessani varmasti käynnissä olevan kansalaiskanavakeskustelun Inarin koulun rehtorivalinnasta. Valintaan liittyvä vetoomus ja kansalaiskeskustelu masinoitiin  päätöksenteon kannalta liian myöhään liikkeelle ja jo keskustelun alkumetreillä joku neropatti alkoi kysellä toiselta asiallisesti keskusteluun osallistuneelta kenelle tämä kyseistä paikkaa petaili. Kun tälle tielle päästiin, oltiinkin jo ties missä suomalaisten pahoissa teoissa saamelaisia kohtaan ja taidettiinpa välillä käydä Kollaallakin - ja tietenkin Juutuanjoella taimenista tappelemassa.

Ei siis mitään tolkkua, mutta jälkeenpäin sitten kyllä taas selitellään, ettei me mitään sen pahempaa tarkoitettu.

Tiedän, että monet kunnan päättäjät ja viranhaltijat seuraavat taustalla ja ainakin silloin tällöin Inarin kansalaiskanavan vuodatteluja. Joku kollega on neuvonut, ettei sinne kannata mennä näyttäytymään turhaan yleiseksi kusitolpaksi.

Ehkä yhteys kansalaisiin todella säilyy paremmin ja vähemmillä mustelmilla, jos odottaa heidän ottavan yhteyttä silloin kun jokin asia painaa ja jos luottamushenkilö voisi ehkä olla avuksi.

Keskivertoisia, tai ainakin lähes sinne yltäviä mielipiteitäni ja muutakin asiaa jatkossa blogeistani ja julkiselta Facebook-seinältäni.