Vihreän vyöhykkeen kehittäjäisissä

Kunnalliset luottamustehtävät vievät näköjään miestä milloin minnekin.

Nyt olen ollut inarilaisten puolesta kehittämässä yhden seminaarin ja kokouksen verran Fennoskandian vihreää vyöhykettä.

Aivan tosi! Tällainenkin luonnonsuojelualueiden ketju on olemassa ja muhinut jonain käsitteenä jo varmaan 1970-luvun lopulta. Pikkuhiljaa vyöhyke on saanut yhä konkreettisempia muotoja etenkin Venäjän puolella itärajaamme tapahtuneiden luonnonsuojelualueiden perustamisten muodosta. Suomessa pohjoisimpia vyöhykkeeseen liittyviä suojelualueita ovat toistaiseksi olleet UKK-kansallispuisto ja Sompion luonnonpuisto. Kuitenkin myös itäiset erämaa-alueemme kuten Sarmitunturi, Vätsäri ja Hammastunturi liittyvät saumattomasti vyöhykkeen kokonaisuuteen; Norjan puolella Vätsärin erämaan naapurina on Pasvikin luonnonpuisto ja UKK-puistoon Venäjän puolella rajautuvat erämaiset alueet Itä-Saariselkä, Lapin metsä ja Lapin luonnonpuisto. Näitähän riittää.

Fennoskandian vihreä vyöhyke ulottuu siis Suomen, Norjan ja Venäjän rajaseudulla Barentsinmereltä Suomenlahdelle. Baltian rannikolla se liittyy Euroopan vihreään vyöhykkeeseen, joka taas ulottuu Adrianmerelle ja Mustalle merelle saakka, yhteensä 6 000 kilometrin mittaisena.

Fennoskandian vihreän vyöhykkeen rajat ovat toistaiseksi määrittelemättä. Suomessa ja Venäjällä on aikoinaan ehdotettu noin 50 kilometrin levyistä vyöhykettä molempien maiden rajoille, mutta kuten viimeksi tänään sain kuulla, joidenkin unelmissa on jatkona niin sanottu ”Lapin kaari” eli ylisen Lapin kautta Ruotsin ”Laponiaan” ulottuva vihreä vyöhyke. Sehän toki on jo laajojen ja toisiinsa rajoittuvien erämaa- ja suojelualueiden puolesta olemassa, mukaan lukien vielä Norjan puolella oleva Ylä-Inarijoen kansallispuisto.

Tähän mennessä tärkein Fennoskandian vihreään vyöhykkeeseen liittyvä asiakirja on kolmen maan ympäristöministeriöiden allekirjoittama yhteisymmärryspöytäkirja vuodelta 2010. Siinä sitoudutaan vyöhykkeen kehittämiseen. Kuten aina, Suomi on tällaisissa kansainvälisissä sitoumuksissa ja suunnitelmissa aina ”mallioppilas”. Niinpä nytkin Suomi on aloitteellisesti liikkeellä ympäristöministeriön perustettua helmikuussa tänä vuonna kansallisen työryhmän, jonka tehtävänä on edistää ja tehdä tunnetuksi vihreän vyöhykkeen kehittämistä. Samalla ympäristöministeriö koordinoi erityistä kehittämishanketta vyöhykkeen strategian ja toimintaohjelman kehittämiseksi yhteistyössä Norjan ja Venäjän kanssa. Työryhmän puheenjohtajana toimii ministeriön kansliapäällikkö Hannele Pokka.

Inarille tarjottiin kansalliseen työryhmään jäsenen ja varajäsenen paikkaa. Tulin valituksi tuoksi jäseneksi ja varallani työryhmässä on valtuuston puheenjohtaja Anu Avaskari. Joensuussa työryhmän ensimmäisessä kokouksessa asialistalle tuli vielä Inari-Saariselkä Matkailu Oy:n halu päästä mukaan toimitusjohtajansa Janne Seurujärven hahmossa. Tottahan Jannen jäsenyys hyväksyttiin.

Kansallinen työryhmä kerääntyy koolle pari kertaa vuodessa, mutta varsinainen puurtaminen tapahtuu suunnitelmien mukaan alueellisissa työvaliokunnissa, jollaiset toimivat Lapissa, Karjalassa ja Kaakkois-Suomessa. Ehkä jokin neljäskin alue vielä muotoutuu. Työvaliokuntien työn on tarkoitus alkaa jo tänä keväänä ja tavoitteena on alueittain kirjata ne tavoitteet, joita vihreän vyöhykkeen luonnonsuojelulle sekä kestävälle taloudelliselle ja sosiaaliselle käytölle halutaan. Noita alueittaisia näkemyksiä vedetään yhteen marraskuussa Kuusamossa järjestettävässä kansallisen työryhmän seuraavassa kokouksessa.

Alueellisiin työvaliokuntiin tullaan lähiaikoina kutsumaan eri tahoja, joilla arvellaan olevan ja joilla on halua osallistua vihreän vyöhykkeen kehittämiseen.

Touhua siis vihervyöhykkeen ympärillä on luvassa. Ja mitäköhän itse ja Inarin kunnan edustajana tältä touhulta odotan ja edellytän? En ainakaan lisää sitä näennäisluonnonsuojelua, joka on edesauttanut Suomen pohjoisten erämaa- ja suojelualueiden luonnon köyhtymistä, mutta jolla toisaalta niiden käyttö paikallisten asukkaiden ja elinkeinojen tarpeisiin on rajoitettu minimiin. Haluan siis yhtä aikaa edistää erämaa- ja suojelualueiden luonnon monimuotoisuuden elpymistä, mutta samalla lisätä noiden alueiden taloudellista käyttöä.

Tiedän, että asiat rehellisesti pöydälle nostamalla kumpikin tavoite on mahdollista saavuttaa. Eri asia on sitten löytyykö tavoitteen taakse riittävästi voimia. Pessimismiin on helppo vaipua kun on seurannut jo pitempään ympäristöministeriön ja Metsähallituksen hoipertelua.

Ympäristöministeriön verkkosivuilta löytyy kasvitieteen emeritusprofessori Rauno Ruuhijärven artikkeli, jonka lopussa hän toteaa: ”Jo nykyisin vihreä vyöhyke on merkittävä eliöpopulaatioiden lähde Suomen kannalta. Se tarjoaa myös monia sosio-ekonomisia mahdollisuuksia paikalliselle väestölle erilaisten ekosysteemipalvelujen ja luontomatkailun suhteen”.

Ruuhijärvi on minusta sikäli oikeassa, että vihreän vyöhykkeen Venäjän puoli on varmastikin ollut monella tavalla merkittävä ” eliöpopulaatioiden lähde” Suomen köyhtyville luonnonsuojelualueille. Venäjän luonnonsuojelualueet sopivat minusta hyvin myös vertailukohdiksi kun tarkastellaan kotoisten palkistemme luonnontilan tasoa.

Ja mitä ympäristöministeriössä tarkoitetaan noilla paikallisen väestön ”monilla sosio-ekonomisilla mahdollisuuksilla”, sen haluan tulevassa työryhmän työssä nähdä ja pyrkiä asiaan vaikuttamaan.

Ohessa linkki, josta löytyy asiaa Fennoskandian vihreästä vyöhykkeestä:

http://www.ym.fi/fi-FI/Kansainvalinen_yhteistyo/Fennoskandian_vihrea_vyohyke