Paluu lehterille lähestyy

Minua on viime päivinä puhuteltu niin omasta kuin naapuriryhmistäkin aiheena seuraava valtuustokausi. Siis että pyrinkö jatkamaan ja että kyllä sinun on nyt tunnettava vastuuta ja vielä jatkettava.

Vaikea sanoa kuinka vilpittömiä nuo puheet ovat, mutta ehkä niissä jokunen prosentti vilpittömyyttäkin esiintyy. Sen verran vakavassa sävyssä ovat jotkut osanneet puhua, että onnistuneet hienoisen syyllisyyden tunteen jostain mieleeni häiläyttämään. Sen on pystynyt kuitenkin torjumaan kysymällä itseltä alkaako äijärievun harkintakyky sumeta ja pyrkiikö kuultu mairittelu herättämään siellä jossain korvien välissä torkkuneen narsismin. Sehän tahtoo yleensäkin ihmisillä iän myötä pahentua ja mieleen tulee oitis varoittavia esimerkkejä politiikankin alalta – myös Inarista.

Eli että miten ne sitten siellä kunnanvaltuustossa ja -hallituksessa pärjäävätkään jos minä en ole mukana?

Kun on uskollisesti roikkunut neljä vuotta kuntapäättäjänä sosiaalisessa mediassa haukuttavana ja kokenut jonkun marketissa vastaan tulleen Nanguniemen sataman veneenomistajan huutaessaan melkein räkivän naamalle, ei siltä pohjalta tunne pätkänkään syyllisyyttä heittäessään kunnan tunkin nurkkaan. Siinähän menkööt haukkujat itse leikkimään kuntalaisten rahoilla joulupukkia ja kuulkoot sitten vuorostaan minun kommenttini sieltä lehteriltä kirjoitettuina. Oikeasti sormia jo syyhyttää.

Siis miksi kantaa turhaan huolta muiden ihmisten asioista ja saada kiitokseksi räkää? Ja varsinkin kun ei ole riippuvainen kenestäkään eli pärjää ihan omillaan ja omat etunsa valvoen. Kuntapäättäjänä omien etujen valvominen ei ole ollutkaan minunlaiselleni mahdollista, vaikka monille siellä mukana olleille ja oleville se ei näytä tuottaneen tunnontuskaa.
Tähän väliin täytyy totuuden nimissä lieventää, ettei se kunnanhallituksessa työskentely ja siitä saatu palautekaan ole ollut pääsääntöisesti ikävää. Päinvastoin, kun sulkee pois perskärpästen surinan, kokonaisuutena siitä jää ihan hyvä mieli ja jälkimaku. 

Lapin Kansan pääkirjoitus 12.10.2016 oli otsikoitu ”Lähidemokratia vaarassa”. Lehti oli huolissaan lähestyvien kuntavaalien ehdokastarjonnan määrästä ja laadusta. Näin tilanteessa, jossa lehti katsoi kunnanvaltuutettujen olevan paljon vartijoina tarkoittaen edessä olevaa soteuudistusta.

Lehti oli mielestäni sikäli väärässä, ettei tulevilla päättäjillä ole itse asiassa enää paljonkaan käytännön tekemistä soteuudistuksen sisällössä. Näin, mikäli prosessi etenee kuten nyt on ajastettu.

Lapinkin maakunnassa on ensi vuoden kesäkuun lopussa, uusien kunnanvaltuutettujen aloitellessa, päätöksessä maakunnan soten sisällön muovannut esivalmisteluvaihe ja työtään aloittamassa niin kutsuttu maakunnallinen väliaikaishallinto. Se lähtee ohjastamaan lähimmän puolen vuoden aikana raiteilleen nostettavaa sotejunaa, jonka kyytiin kyllä vielä ehtii, mutta jonka hätäjarrun vaijeri on jo katkaistu.

Totta tietenkin on, että kuntapäättäjillä riittää vielä vuoteen 2019 kestävänä siirtymäaikana jos jonkinlaista soteen liittyvää puuhastelua ja edunvalvontaa, kuten vaikkapa kunnan omistamien sotekiinteistöjen kaupittelua maakunnan vuokrattavaksi. Väliaikaisvaiheen jälkeen tulevat sitten maakuntavaalit, joihin Inarista voinee ponnistaa ehkä vain yksi edustaja, mutta hänkään ei siis kunnan nimeämänä.

Lapin Kansa viittaa Kunnallisalan kehittämissäätiön kyselyyn, jonka mukaan vain 14 prosenttia kuntalaisista on valmis pyrkimään kunnan- tai kaupunginvaltuustoon. Lehti arvioi, että todellinen luku on tuota reilusti pienempi ja olen valmis uskomaan samoin. Selitys alhaiseen kiinnostukseen on lehden mukaan siinä, että yhä harvempi kuntalainen on valmis uhraamaan itsensä julkiselle kritiikille, jota välttämättä seuraa kuntapäätöksistä. Niitä kun leimaavat tänä päivänä säästöt, leikkaukset ja yleinen niukkuuden jakaminen.

Jos ehdokkaiksi haluavien määrä ei ole suuri, ei siitä syystä kummoinen ole laatukaan. Senhän näkee arvioimalla vaikka itseään kriittisesti. Joskus kyllä piti toimittajana valtuuston lehterillä pohtia miten jotkut tuolinlämmittäjät tai jokapaikanpaapattajat onnistuvat haalimaan itsensä kausi toisensa perästä noille luottamuspaikoille, näyttelemään mykkää tai hoitamaan omia ja ehkä vähän muidenkin asioita. Taustalla oleva sidosryhmä, esimerkiksi suku tai ammattikunta, onkin nähdäkseni ollut usein ponnahduslautana kun pelataan pienillä äänimäärillä. Tässä merkityksessä on itse asiassa hyvä, että kuntien sisäsiittoista painoarvoa vähennetään nyt tapahtuvalla maakuntauudistuksella.

Kun lähdin valtuustojen lehtereiltä työeläkkeelle, ajattelin, etten tänne houruloihin enää kurkistele enkä kunnanhallituksen kabinettien syväkurkkuja kuulostele. Eipä siinä niin käynyt vaan ilmeisesti jo itsekriittisyyteni osin menettäneenä suostuin yrittämään vielä yhdeksi vaalikaudeksi kunnallispoliitikoksi. Kiitos kuntalaisten pääsin hulppeasti läpi.

Jo tilaisuudessa, jossa minua tuolloin pyydettiin ehdokkaaksi, kerroin omia tavoitteitani seuraavalle kaudelle. Nimittäin syy, miksi päätin lopulta lähteä politiikkaan, oli tämän kauden merkittävyys. Monissa asettamissani tavoitteissa onnistuin ja jopa yli odotusteni. Tuli kuitenkin myös epäonnistumisia ja lopettamispäätöstä varmistaneita pettymisiä kunnallisen päätöksenteon asiallisuuteen. Näistä kauden menestyksistä ja menetyksistä kirjoitan toisilla kerroilla, samalla kun lupaan arvioida muidenkin kautta pikkuhiljaa päättävien valtuutettujen toimintaa.

Mutta jatkanhan minä toki täysillä kauteni loppuun ja niissä tehtävissä joihin olen tullut valituksi. Tai voihan olla, että tilalleni joihinkin tehtäviin haluaa jo nousta tuoreita voimia ja kykyjä. Niitä, joiden poliittinen tähti on vielä jyrkässä nousussa tai joilla on ainakin pyrky jatkoon.

On oikeastaan miellyttävää jatkaa loppukausi vapaana siltä kyräilyltä, jossa näistä puolin katsotaan itse kenenkin luottamushenkilön pyrkivän nuoleskelemaan kannanotoillaan vaalikarjaa uusiakseen valtuutetun valtakirjansa. Ja sekin pieni asia huvittaa, että Timo Väisänen (vas.) häviää sen kossupullon, josta hän kertoo lyöneensä vetoa Väänäsen jatkoaikeiden puolesta. Kun olen kuulemma niin ottanut pitkin kautta kantaa asioihin enkä ilmeisesti sitten kyyröttänyt päättäjille tavanomaiseen tapaan kabinettien piilossa – altistuakseni kuntalaisille vasta taas vaalien alla.
Kuten jo otsikossa ja edellä viittasin, vanha vallan vahtikoira ei kuitenkaan katoa kunnantalon kulmilta tai kunnallisten asioiden ääreltä. Se vain palaa ”virkapaikalleen” eli sinne lehterin puolelle.