Jäämeren ratahanke ja pohjoisen tulevaisuus

(Paikallislehti Inarilaisessa 4.4.2018 julkaistu kolumni)

Melkoisen heppoisin eväin on riennetty vastustamaan äskettäin julkistettua ja jatkoselvittelyyn lähtevää Jäämeren ratahanketta. Ratahan ilman muuta ja ihan ensiksi tuhoaisi saamelaiskulttuurimme – ja aivan takuulla sen perustana olevan saamelaisen poronhoidon? Näinhän on tietenkin käynyt esimerkiksi Pohjois-Ruotsin saamelaisalueella, jota raiteet malmijunineen ovat raiskanneet jo 1800-luvun lopulta saakka?

Entäpä sitten luonnonsuojelu? On ehditty jo nähdä Jäämeren radan uhkaavan Inarijärven erämaisuutta, jonka takia järvestä tulisi perustaa kiireimmin kansallispuisto. Huvittavaa tässä vetoamisessa on ollut, että radan vastustamiseen, uuden kansallispuiston kannattamiseen ja ”koskemattomien erämaiden” puolustamiseen halutaan värvätä mukaan matkailu. Siis se elinkeino, jonka on pelätty tuovan massaturismia Inarin luontoa ja juuri Inarijärveä pilaamaan? Ehkä ne lomakaupungit Inarijärven rannoille sopivatkin paremmin kuin järveä näkymättömissä kiertävä rautatie?

Ja vielä nähdyt ja kuullut taloudelliset ja poliittiset perustelut? Jäämeren radan on jo pelätty edistävän Inarin jo loppumassa olevien metsien hakkuita ja mahdollisten malmivarojen hyödyntämistä. Se olisi katastrofi? Toisaalta on vähätelty radan merkitystä Suomen huoltovarmuuden turvaamisessa mahdollisessa kansainvälisessä ja Suomen eteläisen meriyhteyden katkaisevassa kriisissä. Joidenkin mielestä taloudellisesti ja poliittisesti järkevämpää olisi avata pohjoiseen sulasatamaan johtava rautatieyhteys Venäjän Kantalahden kautta – siis Murmanskiin.

Ihan omaa raidettaan Jäämeren radan vastustamisessa ajavat vanhat pierut eli aiemmissa liikennevisioissaan pettyneet poliitikot. Kyllä Kuttura-Repojoki maantie ja edelleen poikittaisyhteys ties minne länteen olisi sittenkin ollut Kirkkoniemen rataa järkevämpi – ja halvempikin?

Tämän päivän tilanteessa Jäämeren rata tuntuu kyllä vähemmän järkevältä hankkeelta, mutta miten mahtaakaan olla tilanne jo nykyisten sukupolvien eliniän aikana – ja kun se Koillisväylä lainehtii? Miten on käynyt poronhoidon tilanteessa, jossa ekologia ja eettisyys sekä niihin liittyvä tietoisuus ja tiedon levittäminen syövät pohjaa yleisesti lihansyönniltä ja lihantuotantoon liittyvältä luonnon köyhdyttämiseltä? Ehkä tuolloin Inarinkin kosteusvaurioita potevassa, tänään vielä paperilla olevassa koulukampuksessa lapset ruokailevat popsien ekologisesti ja eettisesti kestävämmin torakoita – tai mitä sirkkoja ne nyt ovatkaan? Ilmastomuutoksen uhkat poronhoidossakin lienee muutoin jo tiedostettu.

Elääkö Inari tuolloin enää matkailusta? Ainakaan yhtä voimallisesti kuin tämän päivän visiot antavat olettaa? Ehkä joku on pannut jo merkille kuinka ilmastonsuojelu ja se yleinen ekologisuus on iskemässä pian lentoliikenteeseenkin. Erilaiset lentoverot ja mitkä tahansa vielä keksimättömät liikkumista kallistavat maksut ovat jo lähivuosikymmenenä todellisuutta. Onko kohta kiinalaisillakaan varaa matkustaa tänne pohjoiseen vai onko somessa löydetty jo jokin mielekkäämpi kohde tai tapa viettää lomia? Ovatko porot ja revontulet enää kantavia matkailun vetonauloja?

Mitä tehdään pohjoisen metsille, jotka kasvavat tuossa nykysukupolvien aikajanan lopulla samaa tahtia kuin nykyisin etelässä? Koska puusta on jo kehitetty monenlaisia uusia käyttötapoja ja -materiaaleja ja ehkä sitä jossain sirkkaleivän pohjana tulevaisuudessa jo syödäänkin, on metsien hyödyntäminen hyvinkin ihmisiä elättävää tulevaisuutta.

Ja sitten ne kaivokset! Ovatko Viiankiaava ja muut Lapin myönteiset kaivoskokemukset tulevaisuudessa lämmittämässä ilmapiiriä kaivosten perustamiselle myös pohjoisempana? Kaivostoiminnan ympäristövastuiden kehittäminen yhdessä siitä saatujen työpaikka- ja verotulojen kanssa voi avata Inarinkin kallioperän perusteellisemmille tutkimuksille ja hyödyntämiselle.

Jäämeren radan kaltaisten suurhankkeiden kohdalla pitää katsoa – ja toki jossain jo katsotaan – tulevaisuuden horisonttiin. Toisaalta on kai luonnollista ja tavallista katsoa maailmaa myös vain siitä oman saunan räppänästä. Samalla kun pohdimme saisiko ratahankkeen vastustamisella kenties ajettua omaa ajankohtaista asiaansa nytkäyksen eteenpäin, tai kenties option tuleviin taloudellisiin korvauksiin, voimme muistaa (vanhempi siihen pystyy) tai muuten tiedostaa millainen maailma oli 50, 70 tai sata vuotta sitten. Samat ajat tulevaisuuteen päin ja eletään todella eri maailmassa kuin tänään.

Jos koettaisin kantaa korteni Jäämeren ratahanketta kyseenalaistavien kekoon, kiinnittäisin huomiota tuohon kriisiajan huoltovarmuusajatukseen. Ja siihen miten radan linjaus vaikuttaisi Inarin ja Ivalon asemaan sotilaskartoilla. Nimittäin mistäpä muualta tuo huoltorata olisi tehokkainta posauttaa poikki kuin merkittävimpien vesistösiltojen paikoista. Ihan lähitulevaisuutta ajatellen voisin kuitenkin koettaa pahoittaa mieleni siitä 400 kilovoltin Norjan voimalinjasta, jolle varataan käytävää tekeillä olevassa uudessa Pohjois-Lapin maakuntakaavassa - ja joka linja mahdollistaa muun muassa tuulivoimapuistojen pystyttämisen vaikkapa Utsjoen tai Inarinkin tuntureille.

Mutta jospa ne tulevaisuuden junalla tulevat ekomatkailijat pitävätkin niistä tuulivoimaloista enemmän kuin uuvuttavista tunturilakeuksista?

Veikko Väänänen

Kolttien asuttaminen ja tukeminen jäi pysyväksi

(Paikallislehti Inarilaisessa 21.2.2018 julkaistu kolumni)

Kun jokin aika sitten näkyi netissä uutisia, joiden mukaan saamelaiskäräjien kolttaheimoon kuuluva puheenjohtaja oli valitellut jollain YK-foorumilla Suomen kohdelleen huonosti saamelaisia, kuulin kysyttävän noinkohan todella on. Valittelijan henkilöstä johtuen vastakritiikki painottui tietenkin viime sotien rajansiirron jälkeen Suomen nykyiselle alueelle siirtyneisiin – ei siis siirrettyihin – kolttiin.

Kun vielä verrokkeina on muistettu niin ikään entisiltä kotiseuduiltaan siirtyneiden karjalaisten ja tietenkin sodan runtelemien rintamamiesten kerta-asuttamiset, moni ihmetteli kuultua ja nähtyä valittelua.

Sotien jälkeisen asuttamisen välivaiheen jälkeen kolttien lopullinen asuttaminen Inarissa Nellimin, Keväjärven ja Sevettijärven-Näätämön -alueille tapahtui vuonna 1949. Ensimmäinen laki kolttien asuttamisesta annettiin vuonna 1955, jonka jälkeen lakia on uudistettu viimeksi vuoden 1995 lailla (253/1995). Kolttalain tavoitteeksi on yhä tuolloin kirjattu ”edistää kolttaväestön ja -alueen elinolosuhteita ja toimeentulomahdollisuuksia sekä ylläpitää ja edistää kolttakulttuuria”.

Jo Petsamon aikoina koltat olivat olleet Suomen valtion huomion ja tukitoimien kohteena, osin useiden alojen tutkijoidenkin vedottua ”Suomen intiaanien” pelastamiseksi vuoden 1920 tehdyn Tarton rauhan rajan halkaistua jo aiemmin kolttien aluetta. Tuolloin valtion tuella vuonna 1927 rakennettiin muun muassa kolttien vuotuismuuton kannalta tärkeä uusi talvikylä, Suonikylä, joka sekin siis jäi seuraavan rajanvedon itäpuolelle. Talvikylään rakennettiin oma koulukin, jossa annettiin suomenkielistä opetusta.

Koska mistään ei tuntunut löytyvän valmista selitystä saati perustelua sille, miten kolttien asuttamislaista tuli muodostuneeksi yhä edelleen asuttamiseen ja avustamiseen viittaava erityislaki, kysyin tästä koltta-asioista vastaavasta maa- ja metsätalousministeriöstä. Tuota perustelua ei sieltäkään löytynyt, mutta muutoin vastaus oli selkeä ja antaa virallista tietoa lain nykyisestä soveltamisesta sekä kolttien hyväksi tapahtuvan tulonsiirron mittakaavasta.

Maa- ja metsätalousministeriön mukaan vuoden 1955 kolttalain mukaisten tukitoimien lisäksi on niitä sittemmin tapahtunut myös vuonna 1969 säädetyn porotilalain yhteydessä säädetyn kolttien maanjärjestelylain nojalla. Nuo lait kumottiin vuoden 1984 kolttalailla (611/1984) ja sekin laki on kumottu siis tuolla vuoden 1995 kolttalailla. Sitäkin on vielä muutettu vuonna 2015 siten, että kolttien harjoittamien elinkeinojen investointituki myönnetään nykyisin porotalouden ja luontaiselinkeinojen rakennetuista annetun lain (986/2011) mukaisesti. Kolttalain perusteella myönnetään siten enää palvelutuki, kolttien asianhoidon kulujen korvaaminen, tuki koltta-alueen kalavesien kalanistutuksiin sekä tuet kolttien asuinrakennusten rakentamiseen.

Maa- ja metsätalousministeriön selvityksen mukaan kolttalain soveltamiseen vuonna 2017 käytettiin 240 000 euroa. Tästä summasta kului 90 000 kolttien asiainhoitoon eli kolttien luottamusmiehen ja hänen sihteerinsä sekä kolttaneuvostojen kuluihin, mukaan lukien luottamusmiesvaali, toinen 90 000 euroa kolttien palvelutukeen eli käytännössä tukeen kolttakulttuurisäätiölle sekä 60 000 euroa koltta-alueen kalavesien hoitoon. Tuon 240 000 euron lisäksi maatilatalouden kehittämisvaroista myönnettiin noin 125 000 euroa avustuksina kolttalain mukaiseen rakentamiseen.

Kolttien asuttamista ja tukemista koskevien lakien lukeminen antaa vastaukset niihin käytännön asioihin, joissa lait sekä auttavat että toisaalta sitovat taloudellisin velvoittein tukien saajia.

Koltta-alueella asuvalla koltalla on tällä alueella sijaitsevilla valtion maa- ja vesialueilla ilman eri korvausta lain mukaan oikeus 1) käyttää omaa polttopuutarvetta varten valtion metsissä olevaa maapuuta ja kuivaa puuta, ei kuitenkaan rakennuspuuksi kelpaavaa puuta; 2) saada välttämättömiin tarpeisiin metsähallintoviranomaisen osoituksen mukaan määrätyiltä paikoilta rakennus-, poltto- ja muuta kotitarvepuuta sekä rakennus- ja muuta kotitarvetta varten soraa ja täytemaata; 3) sijoittaa metsähallintoviranomaisten luvalla poro-, metsästys- ja kalapirttejä, kalakellareita ja varastosuojia tarvittaville paikoille; 4) pitää venevalkamia ja kalastusvälineiden kuivatuspaikkoja ilman erityistä lupaa; 5) laiduntaa karjaa sekä koota sille heinää, lehdeksiä, järviluhtaa ja -kortetta sekä metsähallintoviranomaisen luvalla myös jäkälää; 6) kunnostaa metsähallintoviranomaisten luvalla peltoa, niittyä ja laidunta; 7) sekä harjoittaa kalastusta valtion vesialueilla.

Lain tarkennuksena todetaan, että esimerkiksi kala- tai metsästyspirtin sijoittamiseen saatavan luvan ehtona on, että rakennuksen sijoittaminen on tarpeen koltan ja hänen perheensä omassa taloudessa käytettäväksi tarkoitettujen elintarvikkeiden saamiseksi. Näinpä voisi katsoa, että kotitarvekalastusta ja/tai -metsästystä harjoittava kolttakin on mökkiinsä oikeutettu?

Veikko Väänänen