Vanha pakina

Arkistojani selatessa tulee esiin monenlaisia hengentuotteita. Julkaisenpa tässä yhden aikanaan jonkin kunnanvaltuustouutisen ohessa olleen, pikaisesti kirjoitetun pakinan.

Kun tuon vanhan tekstini lukaisin, joutui toteamaan, että eivätpä ole tavat ja opit 15 vuoden aikana siitänsä muuttuneet. Edelleen ovat keinoina olleet ”hallitun menokasvun ohjelmat” ja tulevan syksyn aikana mietitään jälleen mistä voitaisiin peruspalvelujen saralla säästää. Ja onhan koulupuolellakin vielä jotain jäljellä säästöjä ajatellen.

Näin siis Lapin Kansassa 15.5.1999:

Kestämätöntä kehitystä

Veikko Väänänen

Inarin viranhaltijat ja luottamushenkilöt on koottu työryhmiksi kehittämään kunnan palveluja. Työn perimmäisenä ja toistaiseksi ainoana selkiytyneenä tavoitteena on kuroa kunnan talous yhdeksän miljoonaa markkaa pienemmälle liekille, johon päästään palveluja supistamalla ja keskittämällä. Suomen kielen kehitys-sana on siis saamassa päättäjien käytössä uusia synonyymeja aiempien, kuten rationalisoinnin (järkeistämisen), rinnalle. Kuntalaisten puolella kehitys-sanan synonyymeiksi ovat vastaavasti nousemassa näivettäminen, surkeistaminen ja romuttaminen. Ehkä pian päästään rumasta rahvaan käyttämästä kusettaa-sanastakin sen vaihtuessa sujuvasti kehittämiseksi.

Inarin päättäjät ovat osoitelleet jokaisessa sopivassa tilanteessa maassa vallalla olevaa keskittämispolitiikkaa, mutta sama keskittämisen oppi lyö julmana läpi niin maakunta- kuin kuntatasollakin. Tuntuu vain siltä, että julmimmat keskittäjät löytyvät juuri näivetysketjun loppupäästä, kunnista. Niissä kun päättäminenkin on keskittynyt useimmiten monessakin mielessä suppeisiin kuppikuntiin, joiden toimintaa ohjaava tähtäin on omassa navassa.

Tällaisia porukoita maailman numeroina ja katteina näkevien virkamiesten on helppo kyörätä. Kun sattuu olemaan vielä niin, että päättäjät ja virkamiehet ovat yleensä keski-ikäisiä, lasten partioon kuljettamisesta päässeitä ja vielä sen verran terveitä, ettei tarvitse olla huolissaan terveyspalveluista, vanhushuollosta puhumattakaan, niin mikäpä on ruveta kuntaa kehittämään kouluja, synnytysosastoja ja päiväkoteja sulkemalla ja ehkä vielä vanhuksiltakin jotain muiluttamalla.

Inarin esimerkki sopii tällä hetkellä moniin muihinkin Lapin kuntiin, joissa tunnutaan kilpailevan kuka pystyy lakkauttamaan eniten kouluja ja yleensä palveluja. Touhu näyttää välillä yhtä viisaalta kuin jos Inari, Enontekiö ja vaikkapa Sodankylä yrittäisivät kilpailla sillä kenen kunnanjohtaja istuu juhannuksena kelteisillään pisimpään muurahaispesässä. Jälkimmäisessä kisassa vahingot olisivat sentään pienemmät, ehkä peräti olemattomat, ja lisäksi kisaa seuraavien kuntalaisten ilmeet olisivat aivan erinäköiset kuin nyt.

Inarissa kunnan kehittäminen lähti siitä, että ensin luotiin talouden kauhuvisio ja pantiin kunnanvaltuusto antamaan työmääräys palvelujen riisumisesta. Selväkielisesti tätä ei voitu tietenkään tehdä, vaan käytännössä asia kätkeytyi valtuuston suuressa yksinkertaisessa yksimielisyydessään hyväksymään talouden uuteen raamiin. Siihen kunnan uhrautuvien ja osaavien viranhaltijoiden sekä heidän veroisikseen haluavien luottamushenkilöiden on nyt siis pyrittävä vaikka viimeiseen kouluun ja mummoon taistellen.

Inarin valtuusto on siis kaiken nykyisen kehittämisen arkkitehti. Näin todisti moneen kertaan kuluneella viikolla Koppelossa koulun lakkautushanketta esitellyt kunnan sivistystyön lautakunnan puheenjohtaja ja valtuutettu Jarmo Siivikkokin. Hän myönsi, että olisi ollut toki ehkä muitakin keinoja kehittää kuntaa kuin lahdata sen palvelut, mutta kun valtuusto sitoi kehittämistyöryhmien kädet...

Se toinen inarilainen vaihtoehto olisi ollut veroprosentin korottaminen. Sitäkin joku valtuutettu rohkeni esittää, mutta hänet naureskeltiin yksinkertaisena Mellanaapaan.

 – Siihen ei tarvita paljon järkeä, että veroäyriä korottaa, mutta talouden kuntoon paneminen muilla keinoin on jo eri miesten hommaa, tuolle yksinkertaiselle vapaasti siteerattuna sanottiin.

Veroprosentin korotuksessa olisi ollut yksi todella ikävä puoli: se olisi pannut kaikki kuntalaiset suhteessa tasavertaisesti maksamaan lisää palvelujen säilyttämisestä. Eli että se olisi kohdistunut markoissa mitaten eniten siihen keski-ikäiseen, lapsensa partiosta opiskelemaan saattaneeseen, vielä terveeseen ja parhaiten ansaitsevaan kuntalaisten ryhmään, joka istuu parhaiten edustettuna tärkeimmillä virka- ja luottamuspaikoilla ja joka ei halua maksaa minkään rupusakin synnyttämisiä, päivähoitoja ja sairastamisia, sosiaalituista nyt puhumattakaan. Heille riittää näissä talkoissa vuotuinen ropo yhteisvastuukeräykseen.

Häijyjä ja yliampuvia sanoja? Niin varmasti, mutta ennen kuin kunnan kehittäjä heittää ensimmäisen kiven, hän voisi mennä peilin eteen ja yrittää katsoa sieltä näkyvää kuvaa minuutin silmiin. Samalla sopii muistella missä tehtävässä toimii ja keitä varten kunnat ovat olemassa.