On tullut seurattua viime aikoina Facebookin inarilaisten
kansalaiskanavalla käytyjä keskusteluja ja osallistuttuakin niihin. Täytyy
sanoa, että jankkaamiseksi ja nokkapokaksi siellä menee melkein asia kuin asia.
Itselläni ovat kanavalla yleensä kimpussa vielä tutut, aikanaan ammattini
etuisuuksina matkaan saadut kärpäset. Niiden siivet alkavat väpättää heti kun
näkevät profiilikuvani jonkin kommentin alussa.
No, en voi sanoa ettenkö niitä myös vähän perääni joskus
houkuttelisi ja siitä en tietenkään ansaitse kehuja. Aina ei voi voittaa ja
sekin saattaa harmittaa, jos joku muu menee munaamaan itsensä yrittäessään surrata jossain missä lienee kumarassa.
Kaipaan parempaa tasoa itseltäni ja myös muilta sosiaalisen
median tantereilla touhuavilta. Toisaalta kaipaisin kyllä myös tuolle
mainitsemalleni kansalaiskanavalle enemmän kuntamme päättäjiä kertomaan
näkemyksiään eri asioista. Kanavahan on alun perin tarkoitettu nimenomaan
kunnallisista asioista käytävälle keskustelulle ja tiedän monien valtuutettujen
sitä taustalta hiljaa vain seurailevan.
Miksi lähteä itseään ryvettämään ja ollakseen jo valmiiksi
uupunut kun seuraavissa vaaleissa pitää kuitenkin taas jaksaa painaa?
Kenen pitää, kenen ei.
Yhtä helppoa kuin kunnanvaltuutetun on tarttua pieniin
asioihin suurten sijasta, ovat pienet asiat helppoja seurattavia ja
kommentoitavia myös kenen tahansa kuntalaisen arjessa. Kun näin kirjoitan, en
halua olla mitenkään alentuva, vaan todeta ainoastaan asian olevan näin. Toki
sosiaalisessa mediassakin nostetaan välistä esiin isoja asioita, mutta niiden
saama kiinnostus näyttää jäävän useimmiten kovin laimeaksi tai niiden kautta
ajaudutaan inttämään jostain detaljista.
Tai sitten päinvastoin pienestä asiasta päädytään maailman
turuille, kuten viimeksi kunnan ilmoituslehden omistajavaihdoksesta käydyssä
kahinassa Inarin hoivakotipäätöksen kautta Cayman-saarille. Ja kaiken lisäksi
tuo kunnon lenkin tehnyt keskustelija syytteli jotain toista asian viemisestä
sivuraiteille.
Näiden sivuraiteitteni kautta yritän siis sanoa, että isoja
ja tärkeitä asioita riittää inarilaisille ja muillekin ylälappilaisille
pohdittavaksi ja keskusteltavaksi jos harrastusta niihin paneutumiseen vain
ajankäytöltä ja arjelta riittää.
On tuttu kirjainyhdistelmä ”sote”, joka kiemuroiden
seuraamisessa kaikkinainen talkoilu ei ole pahasta. On myös se ”kura” eli
kuntarakenneuudistus, joka parhaillaan myös työllistää Inarinkin päättäjien
kaikkia kahta aivosolua, ja sitten on nippu lakihankkeita, joilla – yllätys,
yllätys – näyttäisi olevan vaikutuksia kunnalliseen itsehallintoomme sekä
mahdollisuuksiimme vaikuttaa valtionmailla ja -vesillä harjoitettaviin
toimintoihin.
Ja tietenkin nuo vaikutukset oikeuksia kaventavasti.
Parhaillaan on ollut lausuntokierroksella uuden kalastuslain
luonnos, jossa vielä nykyisessä voimassa olevassa laissa oleva käsite
kotitarvekalastuksesta ollaan heivaamassa perusteluissa vilahtavaksi
sivulauseeksi. Kotitarvekalastus fuusioitaisiin virkistyskalastuskäsitteeseen
ja tarkoitusta sopii tässä vaiheessa vain arvailla.
Tuskin sitä muutosta tehdään ihan ilman vailla tarkoitusta.
Inarin kunnalta lakiluonnoksesta ei ole kuulemma lausuntoa pyydetty eikä sitä
siksi katsota aiheelliseksi myöskään antaa. Olen ollut muutamissa elimissä
lausuntoja tuosta luonnoksesta rustaamassa ja minusta myös kunta olisi voinut
jotain sanoa. Mutta ehkä sitten kun laki on ehdotuksena?
Lähipäivinä valtioneuvostossa ryhtyy ministerityöryhmä
käsittelemään Riitta-Leena Paunion
työryhmän ehdotusta uudeksi saamelaiskäräjälaiksi. Siinä iso asia on saamelaisuuden
määrittely, mutta iso ja nimenomaan kunnallista itsehallintoa koskettava asia
on myös ehdotus kuntia ja muita julkisia yhteisöjä koskevasta
yhteistyövelvoitteesta.
Se tarkoittaa, että kun nyt saamelaiskäräjiä on erilaisissa
hankkeissa ja suunnitelmissa kuultava eli käräjiltä velvoitetaan pyytämään
lausuntoja, tarkoittaisi uusi velvoite asioiden valmistelua yhteistyössä
saamelaiskäräjien kanssa. On kyse raskaammasta käytännöstä, jossa monikin asia
saattaa jopa jumiutua, mikäli yhteistyötä ei katsottaisi saamelaiskäräjien
taholla ”vilpittömäksi” tai se näkisi hankkeiden vaarantavan saamelaisen
kulttuurin ja siihen kuuluvien elinkeinojen harjoittamista.
Kaivoslaissa meillä on näyttöä missä siihen lakiin
kirjattujen velvoitteiden kanssa mennään.
Olen mukana uuteen metsähallituslakiin erillistä
saamelaisosiota pohtivassa maa- ja metsätalousministeriön työryhmässä, sen
ainoana ”muun väestön” edustajana. Silläkin rintamalla alkaa näyttää siltä,
että myös Metsähallitukseen halutaan asioiden valmistelijoille pöydälle
punainen puhelin, jolla valmistelija voi varmistaa saamelaiskäräjien
hyväksynnän kulloisellekin asialle.
En voi kovin tarkoin vielä kertoa työryhmän tulevasta
ehdotuksesta, kun sitä ei vielä ole ja kun armonaikaa on vielä parin kokouksen verran.
Pelkäänpä jo pahoin, ettei yksimielisyyttä ainakaan tulla saavuttamaan ja työn
päätyttyä neuvon kansalaisia seuraamaan mitä jokin enemmistö esittää ja kuinka
monta eriävää kantaa esitykseen ehkä sisältyy.
Sen voinen jo ilman työryhmän puheenjohtajalta tulevia
nuhteita kertoa, että työryhmämme esitys ei tule erikseen millekään
lausuntokierrokselle, vaan se pääsee mukaan vasta kun metsähallituslakiluonnos
tai -ehdotus tulee kokonaisuudessaan lausuttavaksi.
Jos jollain riittää harrastusta tutustua edellä
mainitsemiini lainvalmisteluihin, sopii katsoa vaikkapa seuraavista linkeistä:
